Ero sivun ”Ford Transcontinental” versioiden välillä

Kohteesta AutoWiki
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rivi 35: Rivi 35:
 
Vaikka H-sarja oli suunniteltu Englannissa, sen kokoonpano päätettiin suorittaa Amsterdamissa, jossa valmistettiin myös Fordin [[Ford D-sarja|N-sarjan]] kuorma-autoja. Transcontinentalin kokoonpanoa varten Ford rakennutti Hollantiin uuden tehtaan ja testiradan. Investoinnit olivat suuret, mutta malliin asetetettiin suuria odotuksia, olihan kyseessä keskellä päämarkkina-aluettaan valmistettu aikansa huipputuote. Suunnitelmissa oli 7000:n auton vuosituotanto. Uusi Ford H-sarja, virallisesti Ford Transcontinentaliksi nimettynä, sai ensiesittelynsä Amsterdamissa huhtikuun 30. päivänä vuonna 1975.
 
Vaikka H-sarja oli suunniteltu Englannissa, sen kokoonpano päätettiin suorittaa Amsterdamissa, jossa valmistettiin myös Fordin [[Ford D-sarja|N-sarjan]] kuorma-autoja. Transcontinentalin kokoonpanoa varten Ford rakennutti Hollantiin uuden tehtaan ja testiradan. Investoinnit olivat suuret, mutta malliin asetetettiin suuria odotuksia, olihan kyseessä keskellä päämarkkina-aluettaan valmistettu aikansa huipputuote. Suunnitelmissa oli 7000:n auton vuosituotanto. Uusi Ford H-sarja, virallisesti Ford Transcontinentaliksi nimettynä, sai ensiesittelynsä Amsterdamissa huhtikuun 30. päivänä vuonna 1975.
 
    
 
    
 +
==Tekniikka==
 +
Cummins-moottorien yläkerta koostui neliventtiilisistä sylinterikansista, yksi kansi kahta sylinteriä kohden, sekä polttoaineensyötöstä huolehtineesta [[Cummins PT]] (Pressure Time) -suorasuihkutusjärjestelmästä. Jäähdyttimen tuuletin oli [[Viskokytkin|viskokytkin]]-tyyppinen. Moottorin voima välitettiin paineilmatehosteisen Spicer-kaksilevykytkimen kautta synkronoimattomalle Fuller Roadranger -vaihteistolle. Transcontinentalissa oli käytössä kaksi eri vaihteistomallia, 9-portainen RT 9509 sekä 13-portainen RTO 9513. Moottorien varustukseen kuului läppätyyppinen pakokaasujarru.
 +
 +
4x2-mallien taka-akselina oli 11,5-tonninen Rockwell R180, akselivedolla ja kytkettävällä tasauspyörästön lukolla. Joillekin markkina-alueille oli tarjolla 13-tonninen U180-taka-akseli. 6x4-malleissa oli 18-tonninen Rockwell SHD/SHR -tandemakseli kytkettävällä ristilukolla.
 +
 +
Jousituksena etu- ja taka-akselilla oli puolielliptiset lehtijouset, iskunvaimentimin ja kallistuksenvakaajin tuettuna. Ohjaustehostimena oli kaksinkertaisella tehotustoiminnolla varustettu ''Burman''. Seisontajarru vaikutti sekä etu- että taka-akseliin.
 +
 +
Vuodesta 1976 lähtien tarjolla oli myös 6x2-malli, joka oli saatu aikaan lisäämällä 4267 mm:n 4x2-alustaan ilmajousitteinen Sauer (SAF) -nostoteli. Suomeen tuotuihin malleihin asennettiin myös lehtijousilla ja sähköhydraulisella järjestelmällä varustettuja Nummek-nostotelejä.
 +
 +
Cummins-moottorin suuri öljytilavuus ja suuret öljynsuodattimet mahdollistivat 20 000 km:n öljynvaihtovälin, mikä oli 1970-luvulla huomionarvoisen pitkä huoltoväli. Kaksiosainen sähköjärjestelmä koostui neljästä 6 V:n akusta. Starttimoottori ja Suomessa telinnostajan moottori toimivat 24 V:n jännitteellä, auton muun sähköjärjestelmän jännite oli 12 V. Sähköpiirien suojana ei ollut sulakkeita, vaan uudelleen päällekytkettävät kontaktorit.
 +
 +
Ohjaamon ja kojelaudan järjestelyt edustavat oman aikakautensa näkemystä ergonomisesta ohjaamosta. Berliet pulttasi ohjaamon suoraan kiinni runkoon, mutta Transcontinentalissa ohjaamo kelluu neljän jousitetun kiinnityspisteen varassa. Tämä vähensi huomattavasti läpitulevia iskuja sekä melua. Vaikka pystyasennossa oleva Cummins-moottori oli huomattavasti Berlietin V8:aa korkeampi, ohjaamo oli nostettu niin korkealle, että se oli läpikuljettavissa tai se voitiin varustaa kolmannella, keskelle sijoitetulla istuimella.
 +
 +
Fordin uutuuden kauppa lähti hyvin liikkeelle, vuoden sisällä esittelystään tehtaalta rullasi ulos 1000:s yksilö. Sitten ostajien mielenkiinto mallia kohtaan loppui, syitä tähän on monia: Fordin tärkeimmiltä kilpailijoilta oli tullut markinoille uusia malleja, mm. [[Bedford TM]], [[Berliet TR -sarja|Berliet TR 280]], [[DAF F-sarja|DAF F2800]], [[Leyland Marathon]], MAN 19.320 FT, Mercedes-Benz 1932, Scania LB 141 ja Volvo F12.
  
 
==Aiheesta muualla==
 
==Aiheesta muualla==

Versio 16. heinäkuuta 2014 kello 12.33

Ford Transcontinental
Ford Transcontinental 4435.JPG
Valmistaja ja valmistusmaa Ford Motor Company
Amsterdam, Alankomaat
Edwin Foden, Sons & Co.
Sandbach, Cheshire, UK
Valmistusaika 19751984
Moottori 14,0 l Cummins NTE -tai NTC- R6-turbodiesel
Voimanvälitys 9- tai 13-portainen Fuller Roadranger-vaihteisto,
Eaton- tai Rockwell-perä

Pääartikkeli: Ford

Ford Transcontinental tai vaihtoehtoisesti Ford H-sarja, oli vuosien 1975 - 1984 välisenä aikana Euroopassa valmistettu raskas kuorma-auto- ja rekkaveturisarja. Ford valmisti autoja omalla tehtaallaan Hollannin Amsterdamissa, 8735 kappaletta, sekä Britanniassa, Edwin Foden, Sons & Co. -yhtiön kuorma-autotehtaalla, 504 kappaletta. Hytti oli peräisin Berliet TR -sarjan kuorma-autosta.

Yleistä

Mark 1 versiot: 1975-1978

Mark I, 1975-1978

Varhaisemmissa Transcontinentaleissa oli maskin yläpuolella suurikokoinen FORD-teksti. Moottorina oli Cummins NTC ja malli tunnetaan myös nimella Small cam, joka juontuu ko. moottorin nokka-akselin halkaisijan läpimitasta. Sähköjärjestelmä oli plus-maadotteinen

Mark 2 versiot: 1978-1984

Mark 2, 1978-1984

Myöhäisemmissä Transcontinentaleissa on musta maski, jossa Fordin ovaalilogo. Moottorina oli Cummins NTE ja malli tunnetaan myös nimellä Big cam, koska NTE-moottorin nokka-akselin halkaisija oli suurempi kuin edeltäneessä moottorissa. Sähköjärjestelmä oli muutettu yleisesti käytössä olevaan miinus-maadotteiseen.

Historia

Vuosimallin 1977 kojetaulu
Kuljetusliike Jouko Kouhian Transcontinental

1970-luvun alku näytti Euroopan Fordin hyötyajoneuvosegmentille valoisalta. Yhtiöllä oli tarjota ajoneuvo lähes jokaiseen koko- ja painoluokkaan, lähtien kevyimmästä Transitista, kevyiden A-sarjan kuorma-autojen kautta keskiraskaaseen D-sarjaan. Ainoastaan raskaisiin- ja pitkänmatkan rahtikuljetuksiin Fordilla ei ollut tarjontaa. D-sarjasta löytyi kyllä 28-tonninen D-1000, mutta se ei ollut pienen ohjaamonsa takia sovelias mantereen laajuisiin kuljetuksiin. Uuden ja tarkoituksenmukaisen mallin kehittäminen aloitettiin Fordin kehitys- ja tutkimusosastolla Englannin Duntonissa, jossa tutkittiin mahdollisuuksia D-sarjan malliston laajentamiseen sekä amerikkalaisen W-sarjan eurooppalaistamiseen. Lopulta päädyttiin luomaan täysin uusi H-sarja. Eurooppalaista Ford H-sarjaa ei tule sekoittaa vuosina 1961 -65 valmistettuun amerikkalaiseen H-sarjaan.

Ensimmäiset prototyypit saatiin maantietesteihin vuoden 1973 paikkeilla. Ford hyödynsi mallin valmistuksessa omasta tuotannostaan ainoastaan D-sarjan raskainta, 7-tonnista etuakselia sekä Yhdysvalloista, Fordin Lousvillen tehtaalta Kentuckysta, toimitettuja L-sarjan runkoja, kaikki muut komponentit hankittiin yhtiön ulkopuolisilta toimittajilta. Transcontinentalin valmistusresepti oli hyvin amerikkalaisvaikutteinen: Cummins-moottori, Spicer-kytkin, Fuller Roadranger -vaihteisto ja Rockwell-taka-akseli. Kaikki kyseiset komponentit olivat tunnettuja hyvästä kestävyydestään. Koska Fordin valikoimaan Euroopassa ei kuulunut käyttötarkoitukseen soveliasta ohjaamoa, valinta osui ranskalaisen Berliet-kuorma-automerkin TR-sarjan ohjaamoon. Ford modifioi ohjaamoa siten, että se voitiin asentaa alkuperäistä korkeammalle ja näin saatiin aikaan läpikuljettava, lähes tasalattiainen ohjaamo. Tuohon aikaan Ford Transcontinentalin ohjaamo oli huomiotaherättävän korkea.

Vaikka H-sarja oli suunniteltu Englannissa, sen kokoonpano päätettiin suorittaa Amsterdamissa, jossa valmistettiin myös Fordin N-sarjan kuorma-autoja. Transcontinentalin kokoonpanoa varten Ford rakennutti Hollantiin uuden tehtaan ja testiradan. Investoinnit olivat suuret, mutta malliin asetetettiin suuria odotuksia, olihan kyseessä keskellä päämarkkina-aluettaan valmistettu aikansa huipputuote. Suunnitelmissa oli 7000:n auton vuosituotanto. Uusi Ford H-sarja, virallisesti Ford Transcontinentaliksi nimettynä, sai ensiesittelynsä Amsterdamissa huhtikuun 30. päivänä vuonna 1975.

Tekniikka

Cummins-moottorien yläkerta koostui neliventtiilisistä sylinterikansista, yksi kansi kahta sylinteriä kohden, sekä polttoaineensyötöstä huolehtineesta Cummins PT (Pressure Time) -suorasuihkutusjärjestelmästä. Jäähdyttimen tuuletin oli viskokytkin-tyyppinen. Moottorin voima välitettiin paineilmatehosteisen Spicer-kaksilevykytkimen kautta synkronoimattomalle Fuller Roadranger -vaihteistolle. Transcontinentalissa oli käytössä kaksi eri vaihteistomallia, 9-portainen RT 9509 sekä 13-portainen RTO 9513. Moottorien varustukseen kuului läppätyyppinen pakokaasujarru.

4x2-mallien taka-akselina oli 11,5-tonninen Rockwell R180, akselivedolla ja kytkettävällä tasauspyörästön lukolla. Joillekin markkina-alueille oli tarjolla 13-tonninen U180-taka-akseli. 6x4-malleissa oli 18-tonninen Rockwell SHD/SHR -tandemakseli kytkettävällä ristilukolla.

Jousituksena etu- ja taka-akselilla oli puolielliptiset lehtijouset, iskunvaimentimin ja kallistuksenvakaajin tuettuna. Ohjaustehostimena oli kaksinkertaisella tehotustoiminnolla varustettu Burman. Seisontajarru vaikutti sekä etu- että taka-akseliin.

Vuodesta 1976 lähtien tarjolla oli myös 6x2-malli, joka oli saatu aikaan lisäämällä 4267 mm:n 4x2-alustaan ilmajousitteinen Sauer (SAF) -nostoteli. Suomeen tuotuihin malleihin asennettiin myös lehtijousilla ja sähköhydraulisella järjestelmällä varustettuja Nummek-nostotelejä.

Cummins-moottorin suuri öljytilavuus ja suuret öljynsuodattimet mahdollistivat 20 000 km:n öljynvaihtovälin, mikä oli 1970-luvulla huomionarvoisen pitkä huoltoväli. Kaksiosainen sähköjärjestelmä koostui neljästä 6 V:n akusta. Starttimoottori ja Suomessa telinnostajan moottori toimivat 24 V:n jännitteellä, auton muun sähköjärjestelmän jännite oli 12 V. Sähköpiirien suojana ei ollut sulakkeita, vaan uudelleen päällekytkettävät kontaktorit.

Ohjaamon ja kojelaudan järjestelyt edustavat oman aikakautensa näkemystä ergonomisesta ohjaamosta. Berliet pulttasi ohjaamon suoraan kiinni runkoon, mutta Transcontinentalissa ohjaamo kelluu neljän jousitetun kiinnityspisteen varassa. Tämä vähensi huomattavasti läpitulevia iskuja sekä melua. Vaikka pystyasennossa oleva Cummins-moottori oli huomattavasti Berlietin V8:aa korkeampi, ohjaamo oli nostettu niin korkealle, että se oli läpikuljettavissa tai se voitiin varustaa kolmannella, keskelle sijoitetulla istuimella.

Fordin uutuuden kauppa lähti hyvin liikkeelle, vuoden sisällä esittelystään tehtaalta rullasi ulos 1000:s yksilö. Sitten ostajien mielenkiinto mallia kohtaan loppui, syitä tähän on monia: Fordin tärkeimmiltä kilpailijoilta oli tullut markinoille uusia malleja, mm. Bedford TM, Berliet TR 280, DAF F2800, Leyland Marathon, MAN 19.320 FT, Mercedes-Benz 1932, Scania LB 141 ja Volvo F12.

Aiheesta muualla

Ford Transcontinental -kuvia
Ford Transcontinental -videoita

Lähteet

http://www.fomcc.de/transcontinental.htm
http://www.fordtranscontinental.nl/