Weymann-kori

Kohteesta AutoWiki
Versio hetkellä 28. marraskuuta 2017 kello 18.39 – tehnyt Fuller (keskustelu | muokkaukset)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Weymann-kori on 1920-luvulla suosiossa ollut autokorien valmistustapa.

Yleistä

Rakenteen kehitti ranskalainen, haitilaissyntyinen kilpalentäjä ja korinvalmistaja Charles Weymann (1889 – 1976). Oman korituotantonsa lisäksi hän myi patentoimansa rakenteen lisenssejä. Lisenssinhaltijoita oli kaikkiaan 123 kappaletta ja Weymann sai rojaltituottoja noin 70 000 valmistetusta autonkorista. Weymannin rakennetta käytettiin myös lentokoneiden runkojen valmistuksessa.

Toisin kuin rakenteessa, jossa korin rangan osat liitetään toisiinsa puuliitoksin, Weymann-korirangan osat on kiinnitetty toisiinsa I- L- tai T-muotoisilla metallikappaleilla. Kohteesta, eli kiertymis- ja elämistarpeesta riippuen, puuosien välissä on 4 – 7 mm rako. Haluttaessa kaarevia muotoja, puuosien päälle kiinnitettiin alumiinisia muotopaloja.

Korirangan päälle asennettiin kanaverkon päälle kiinnitetty musliinikangas, jota ryhditettiin puuvillakangaskerroksella, jotta rakenne piti muotonsa myös isojen alueiden peittona. Päällimäisenä käytettiin esim. tuon aikakauden synteettistä keinonahkaa. (joka ei ollut tuolloin vinyyliä). Verhoiluosien saumat saatettiin vielä huolitella niiden päälle asennetuilla listoilla, jonka jälkeen kori oli valmis kiinnitettäväksi auton rungon päälle.

Alkuun kangaskorien maalipinta oli lähes matta, mutta kemianteollisuuden kehittäessä uusia pinnotteita ja maaleja, korin kiilto saatiin peltipinnan veroiseksi.

Weymann-koreja käytettiin sekä kevyt- ja vakioautojen, yläluokkaisten limusiinien sekä suorituskykyisten mallien korirakenteena. Keveytensä ansiosta se paransi pienimoottoristen autojen suorituskykyä ja ylimmissä hintaluokissa se lisäsi mukavuutta, koska valmistustavastaan johtuen puuranka ei pitänyt nitinää tai muita sivuääniä. Korkeamman hintaluokan autoissa kori oli kiinnitetty runkoon kumieristeiden avulla, mikä vähensi tärinöitä.[1]

Weymann-korin osat olivat rakennustavastaan johtuen helposti uusittavissa isomman haverin sattuessa. Weymaan- ja muidenkin kangaskorien miinuspuolena olivat pienet onnttomuudet. Peltipintaan syntynyt naarmu oli helposti korjattavissa, muta vastaavassa tilanteessa jossa peltikorin kanssa selvittiin naarmulla, kankaasen syntyi repeämä, jonka korjaaminen vaati uuden päällysteen. 1930-luvun myötä korien valmistuksessa siirryttiin enenevässä määrin käsitövaltaisten puurunkoisten korien käytöstä teräspellistä prässättyjen ja hitsaamalla koottujen korien käyttöön.[2]

Lähteet