Dario Franchitti
George Dario Marino Franchitti (*19.5.1973 Bathgate, Länsi-Lothian, Skotlanti) on kilpailemisen lopettanut skotlantilainen kuljettaja. Franchittin molemmat vanhemmat ovat myös syntyjään skotlantilaisia, mutta suvun juuret ovat Italiassa.
Franchitti ajoi IndyCar-sarjassa vuosina 2002–2013 ja voitti mestaruuden vuosina 2007, 2009, 2010 ja 2011. Vuosina 2007, 2010 ja 2012 hän voitti Indy 500:n. Vuosina 2008–2013 hän kilpaili Chip Ganassi Racing -tallin kuljettajana. Darion lähisuvussa on muitakin nimekkäitä kkilpa-ajajia, veli Marino Franchitti ja serkku Paul di Resta.
Sisällysluettelo
Urahistoria
Alkutaival (1984–1994)
Franchitti aloitti uransa, kuten useimmat moottoriurheilijat, kartingissa, jossa hän oli aktiivinen vuosina 1984–1990. Hän voitti Skotlannin juniorikarting-mestaruuden vuonna 1984, Britannian juniorikarting-mestaruuden vuosina 1985 ja 1986 ja Skotlannin karting-mestaruuden vuonna 1988. Hänen formula-debyyttinsä oli vuonna 1991 brittiläisessä, Formula Vauxhall Junior -sarjassa, jonka mestaruuden hän otti nimiinsä samana vuonna. Vuonna 1992 hän aloitti Paul Stewart Racing -tallin kuljettajana brittiläisessä Formula Vauxhall Lotus -sarjassa ja sijoittui lopputuloksissa neljänneksi. Samana vuonna hän sai nuorille lupaaville kuljettajille myönnettävän McLaren Autosport BRDC -palkinnon. Vuonna 1993 hän voitti Britannian Formula Vauxhall Lotus -mestaruuden, edelleen Paul Stewart Racingin kuljettajana.[1]
Vuonna 1994 Franchitti nousi Paul Stewart Racingin kuljettajana ajamaan Britannian Formula 3 -mestaruussarjaa, jossa yhden osakilpailuvoittonsa myötä sijoittui loppupisteissä neljänneksi.
DTM / ITC (1995–1996)
Vuonna 1995 Franchitti siirtyi vakioautoluokkaan, ajokkinaan tehdastallin AMG-Mercedes C DTM. Hän osallistui sekä Deutsche Tourenwagen-Meisterschaft (DTM)-, että siihen liittyvään International Touring Car Championship (ITC) -srjaan. Vaikka hän päätti DTM-kauden viidentenä, hän sijoittui voitolla kolmanneksi ITC:ssä. Vuonna 1996 hän ajoi ITC:ssä, joka sittemmin sulautettiin DTM:ään, ja sijoittui mestaruuskilpailussa neljänneksi, kilpailuvoitolla Suzukassa.
CART-sarja (1997–2002)
Vuonna 1997 Franchitti vaihtoi CART-sarjaan Pohjois-Amerikassa ja ajoi debyyttikauden Hogan Racingillä. Kauden lopussa hän sijoittui 20. sijalle. Vuonna 1998 hän sai paikan Team Greenissä ja hänestä tuli kanadalaisen Paul Tracyn tallitoveri. Franchitti voitti kolme kilpailua ja sijoittui sarjassa kolmanneksi, selkeällä johdolla joukkuetoveriinsa Tracyyn. Vuonna 1999 Franchitti ajoi kolmannen kauden CART-sarjassa. Hän voitti kolme kilpailua Team Greenille ja kauden lopussa oli kärjessä tasapisteillä Juan Pablo Montoyan kanssa. Koska Montoyalla oli takanaan enemmän voittoja, Franchitti jäi hopealle.
Ennen kauden 2000 alkua, Franchittille tapahtui koeajojen aikana vakava onnettomuus. Vaikka hän aloitti kauden tavalliseen tapaan, hän ei enää saavuttanut edellisen vuoden tasoa ja saavutti yleiskilpailussa 13. sijan, parhaimpana osakilpailusaavutuksenaan toinen sija. Vuonna 2001 hän paransi suoritustaan ja sijoittui mestaruuskamppailussa seitsemänneksi, yhdellä osakilpailuvoitolla. Vuonna 2002 hän sai taas kolme voittoa. Vancouverissa hän omisti kilpailuvoittonsa edesmenneelle ystävälleen ja kolleegalleen Greg Moorelle, joka kuoli vuonna 1999.[1]
IndyCar-sarja (2002–2007)
Franchittin IndyCar-debyytti oli vuoden 2002 Indianapolis 500, joka jäi sinä vuonna hänen ainoaksi kilpailukseen tässä sarjassa. Kaudelle 2003 Andretti Green Motorsport siirtyi CART-sarjasta kilpailevaan Indy-sarjaan ja Franchitti myös tallinsa mukana. Hän ajoi tällä kaudella ainoastaan kolme 16:sta kilpailusta, koska moottoripyöräonnettomuudessa saadut vammat pakottivat hänet sairaslomalle. Vuonna 2004 Franchitti palasi ohjaamoonsa ja sijoittui loppupisteissä kuudenneksi, kahdella voitolla. Vuotta myöhemmin hän voitti vielä kaksi kilpailua ja nousi neljänneksi. Molempina vuosina yksi hänen joukkuetovereistaan, Tony Kanaan tai Dan Wheldon, voitti IndyCar-sarjan mestaruuden.
Kaudella 2006 Franchitti oli edelleen Andretti Green Motorsportin kuljettaja. Tällä kaudella hän jäi ilman yhtään voittoa, ensimmäistä kertaa kahden kauden jälkeen, ja sijoittui kahdeksanneksi. Kaudella 2007 hän voitti ensimmäisen kerran Indianapolis 500:n. Hän voitti vielä kolme kilpailua ja varmisti kauden finaalissa IndyCar-sarjan mestaruuden, 13 pisteen erolla toiseksi tulleeseen Scott Dixoniin edessä. Tähän kauteen mahtui myös kaksi vakavan oloista onnettomuutta, joista molemmisa Franchitti selvisi kuinn ihmeen kaupalla lähes naarmuita. Voitettuaan mestaruuden Franchitti päätti jättää IndyCar-sarjan. Hän oli jo kauden 2007 aikana osallistunut kilpailuihin NASCAR Busch-, NASCAR Craftsman Truck-, ARCA RE/MAX- sekä American Le Mans -sarjoissa.
NASCAR Sprint Cup (2008)
Kauden 2008 Franchitti aloitti ajamalla Chip Ganassi Racingin Dodgella NASCAR Sprint Cup -sarjassa. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen NASCARin historiassa, joka ajaa kokopäiväisesti sarjassa. Franchitti oli hetken aikaa sivussa loukkaantumisen vuoksi ja taloudellisten vaikeuksien vuoksi Ganassi veti autonsa pois Sprint Cup-sarjasta kesken kauden. Franchitti jatkoi loppukauden Ganassin tallissa NASCAR Nationwide -sarjassa ja aloitti jälleen ALMS- ja ARCA Racing -sarjoissa. Rolex-urheiluautosarjassa hän voitti Daytonan 24 tunnin kilpailun yhdessä joukkuetovereidensa Juan Pablo Montoyan, Scott Pruettin ja Memo Rojasin kanssa. Vuoden lopussa hän osallistui mestaruussarjan ulkopuoliseen kilpailuun IndyCar-sarjassa, jossa hän kilpaili ensimmäistä kertaa Chip Ganassi Racingin kanssa.
IndyCar-sarja (2009–2013)
Kaudella 2009 Franchitti palasi IndyCar-sarjaan, edelleen Chip Ganassi Racingin kuljettajana. Jännittävä kausi huipentui finaaliin Homesteadissa, jossa sekä Franchittilla, että hänen joukkuetovereillaan Dixonilla ja Ryan Briscoella, oli mahdollisuus voittaa mestaruus. Kilpailusta muodostui kolmen kuljettajan mittelö, jossa neljäntenä ajanut kilpailija oli jo kierroksella ohitettu. Ensimmäistä kertaa IndyCar-sarjan historiassa kilpailu oli mahdollista ajaa ilman tankkaustaukoa. Franchittin taktiikkana oli polttoainetehokas ajotapa, jolla hän vältti ylimääräisen tankkauksen, toisin kuin Briscoe ja Dixon, jotka jotuivat pysähtymään muutama kierros ennen loppua. Näin Franchitti voitti uransa toisen IndyCar-mestaruuden. Hän osallistui myös Rolex-urheiluautosarjan ja ALMS-sarjan kilpailuihin.
Kaudella 2010 Franchittin tallina oli edelleen Chip Ganassi Racing. Indianapolis 500:lla hän sai kauden ensimmäisen voittonsa, joka oli samalla toinen voitto Indianapolisissa. Franchitti johti myös kilpailua suurimman osan kierroksista. Seuraavat voitot tulivat Lexingtonissa ja Joliet'ssa. Franchitti johti mestaruussarjaa kauden aikana vain yhden kilpailun jälkeen, muuten sarjan ykköstilaa piti hallussaan Will Power. Nämä kaksi kuljettajaa taistelivat tittelistä viimeiseen kilpailuun asti. Homesteadin kauden finaalissa Franchitti johti kilpailua suurimman osan kierroksista. Sen jälkeen kun Power oli joutunut keskeyttämään itse aiheuttamansa onnettomuuden seurauksena, Franchittille riitti mestaruden saavuttamiseen sijoitus kymmenen parhaan joukossa. Hän sijoittui lopulta kahdeksanneksi ja voitti IndyCar-sarjan kolmannen kerran. Taistelu tittelistä määräytyi kahden kilpa-auton kuljettajan erilaisen suorituskyvyn perusteella. Vaikka Power ajoi erinomaisella tavalla mutkaradoilla, hän ei enimmäkseen kyennyt pysymään kärjen vauhdissa ovaaleilla. Franchitti sen sijaan oli tasaisen varma kaikentyyppisillä radoilla. Hän sijoittui 13:ssa 17:stä kilpailusta viiden parhaan kuljettajan joukkoon. Franchitti voitti taistelun pistein 602-597. Hän voitti myös A.J.Foyt -pokaalin, joka myönnettiin ensimmäistä kertaa ja jonka sai paras kuljettaja ovaaliradalla. Lisäksi Franchitti osallistui jälleen Daytonan 24 tunnin kilpailuun.
Kaudella 2011 Franchitti jatkoi hallitsevana mestarina Chip Ganassi Racingillä.[2] Hän aloitti voittamalla kauden avauskilpailun St Petersburgin katuradalla Floridassa ja seuraavissa kilpailuissa kahdella kolmannella sijalla. Fort Worthissa, joka oli järjestyksessä kauden toinen ovaaliratakilpailu, hän voitti kahdesta ajetusta lähdöstä ensimmäisen. Toisessa lähdössä, joka ajettiin käännetyllä lähtöruudukolla, Franchittin lähtöpaikka oli joukon hännillä, 28. ruudssa kolmestakymmenestä. Sieltä hän raivasi tiensä seitsemänneksi.[3] Seuraavassa kilpailussa, joka ajettiin West Allisin ovaaliradalla, Franchitti otti kauden kolmannen voitonsa. Huolimatta siitä, että hän kisan aikana kolaroi pahimman kilpailijansa Will Powerin kanssa, Franchitti voitti kilpailun Toronton katuradalla.[4] Ennen viimeistä kilpailua Franchittilla oli 573 pistttä ja Powerilla 555. Kauden viimeinen kilpailu Las Vegasissa peruutettiin massaonnettomuuden takia eikä sitä laskettu. Franchittin neljättä mestaruusvoittoa varjosti hänen entisen joukkuetoverinsa ja pitkäaikaisen ystävänsä Dan Wheldonin kuolema. Tämän kauden Daytonan 24 tunnin ajossa Franchitti sijoittui toiseksi joukkuetoverinsa Scott Dixonin, Juan Pablo Montoyan ja Jamie McMurrayn kanssa.
Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 Dario Franchitti – Motor Sport Magazine Database, Viitattu: 15. tammikuu 2021.
- ↑ Andrew Calder: Chip Ganassi To Run Four Cars In 2011 – The Checkered Flag, 19. joulukuu 2010. Viitattu: 26. tammikuu 2021.
- ↑ Power, Franchitti split IndyCar wins at Fort Worth – The Spokesman-Review, 12. kesäkuu 2011. Viitattu: 26. tammikuu 2021.
- ↑ Matt Beer: Dario Franchitti takes controversial Toronto win after collision with Will Power – Autosport, 10. heinäkuu 2011. Viitattu: 26. tammikuu 2021.
