Ero sivun ”Plymouth Belvedere 6” versioiden välillä
p |
(→1965–1967) |
||
| (4 välissä olevaa versiota samalta käyttäjältä ei näytetä) | |||
| Rivi 23: | Rivi 23: | ||
== 1965–1967 == | == 1965–1967 == | ||
| − | Mallivuoden [[1965]] Plymouthin mid-size-kokoisten autojen mallisarjassa otettiin käyttöön vanha, kuunnioitettu nimi '''Belverede'''. | + | Mallivuoden [[1965]] Plymouthin mid-size-kokoisten autojen mallisarjassa otettiin käyttöön vanha, kuunnioitettu nimi '''Belverede'''. [[Plymouth Belvedere]]en kuului kolme erillistä mallisarjaa, jotka olivat Belverede I, Belverede II, sekä ylellisin '''Satellite'''. Belverede I -mallisto käsitti [[sedan]]it, [[farmari]]n, sekä keveän Super Stock -hardtopin. Belverede II -mallisarjaan kuuluivat lisäksi tavallinen [[hardtop]] sekä avonainen [[convertible]]. Malliston yläpän Satellitestä oli valittavana ainoastaan hardtop ja convertible. Belvedere-malliston osalta noudatettiin siis samantapaista linjaa kuin full-size -kokoisen [[Plymouth Fury|Furynkin]] kohdalla |
Mittasuhteiltaan uusi Belverede oli lähes samanlainen kuin vuoden [[1964]] kutistetut [[Plymouth]]it, kun taas ulkonäössä oli havaittavissa selviä Furyn piirteitä. 60-luvun puolivälin aikoihin urheilullisuus ja [[suorituskyky]]isyys kuuluivat etupäässä juuri näihin mid-size -kokoisiin autoihin, ja myös Belvedereen oli saatavissa melkoisesti voimaa konepellin alle. Moottorivaihtoehtojen huippua edusti 426 kuutiotuumainen puolipallon muotoisilla [[palotila|palotiloilla]] varustettu Hemi V8, joka kehitti huikeat 425 hv. Moottoriteho oli siis peräti 60 [[hevosvoima]]a suurempi kuin kiilamaisilla palotiloilla varustettu 426 kuutiotuumaisen [[V8]]:n, joten tällaisen tehomäärän ruudittamana Belverede todellakin likkui. Merkille pantavaa asiassa oli vielä se, että tätä Hemiä ei saanut mihinkään muuhun malliin kuin yllä mainittuun erikoiskevyeen Super Stock-versioon, joka tosiaankin liikkui moottorin tuottaessa 425 hevosvoimaa ja huippunopeuskin nousi noin sataankahteenkymmeneen mailiin, eli noin 195 kilometriin tuunnissa. Nollasta kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa kiihdytys vaati korkeintaan 7 sekuntia. | Mittasuhteiltaan uusi Belverede oli lähes samanlainen kuin vuoden [[1964]] kutistetut [[Plymouth]]it, kun taas ulkonäössä oli havaittavissa selviä Furyn piirteitä. 60-luvun puolivälin aikoihin urheilullisuus ja [[suorituskyky]]isyys kuuluivat etupäässä juuri näihin mid-size -kokoisiin autoihin, ja myös Belvedereen oli saatavissa melkoisesti voimaa konepellin alle. Moottorivaihtoehtojen huippua edusti 426 kuutiotuumainen puolipallon muotoisilla [[palotila|palotiloilla]] varustettu Hemi V8, joka kehitti huikeat 425 hv. Moottoriteho oli siis peräti 60 [[hevosvoima]]a suurempi kuin kiilamaisilla palotiloilla varustettu 426 kuutiotuumaisen [[V8]]:n, joten tällaisen tehomäärän ruudittamana Belverede todellakin likkui. Merkille pantavaa asiassa oli vielä se, että tätä Hemiä ei saanut mihinkään muuhun malliin kuin yllä mainittuun erikoiskevyeen Super Stock-versioon, joka tosiaankin liikkui moottorin tuottaessa 425 hevosvoimaa ja huippunopeuskin nousi noin sataankahteenkymmeneen mailiin, eli noin 195 kilometriin tuunnissa. Nollasta kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa kiihdytys vaati korkeintaan 7 sekuntia. | ||
Kallis 4671 dollaria maksava Super Stock oli itse asiassa suunnattukin nimenomaan kilpailuihin, mutta se kohtasi paljon epäonnea tai paremminkin vääryyttä. Ensinnäkin NASCAR ei suostunut hyväksymään tätä Hemi-versiota ja Plymouth vetäytyikin protestiksi pois kilpailuista. Myöhemmin auto kuitenkin tuli kelpuutetuksi ja sillä ehdittiin kuitata neljä voittoa lyhyeksi jääneenä tynkäkautena. Super Stock ei saanut sen parempaa vastaanottoa myöskään kiihdytyskilpailujen puolella, Sillä [[NHRA]]:n (National Hot Rod Association) sääntöjen mukaan auto oli liian kevyt lasikuituisine konepeittoineen ja lokasuojineen. | Kallis 4671 dollaria maksava Super Stock oli itse asiassa suunnattukin nimenomaan kilpailuihin, mutta se kohtasi paljon epäonnea tai paremminkin vääryyttä. Ensinnäkin NASCAR ei suostunut hyväksymään tätä Hemi-versiota ja Plymouth vetäytyikin protestiksi pois kilpailuista. Myöhemmin auto kuitenkin tuli kelpuutetuksi ja sillä ehdittiin kuitata neljä voittoa lyhyeksi jääneenä tynkäkautena. Super Stock ei saanut sen parempaa vastaanottoa myöskään kiihdytyskilpailujen puolella, Sillä [[NHRA]]:n (National Hot Rod Association) sääntöjen mukaan auto oli liian kevyt lasikuituisine konepeittoineen ja lokasuojineen. | ||
| Rivi 47: | Rivi 47: | ||
== Road Runner (1968–1969) == | == Road Runner (1968–1969) == | ||
[[Kuva:796px-1969OrangeRoadRunner.jpg|thumb|250px|Road Runner 1969]] | [[Kuva:796px-1969OrangeRoadRunner.jpg|thumb|250px|Road Runner 1969]] | ||
| − | + | ||
| + | [[Motor Trend]] -lehti nimitti Plymouth '''Road Runnerin''' vuoden autoksi sen tullessa markkinoille vuonna [[1968]]. Joku saattoi ihmetellä tällaisen erikoismallin valitsemista, mutta lehdellä oli lueteltavana paljon valintaa puoltaneita asioita, kuten edullinen hinta, voimakas moottori, hyvät jarrut, moitteettomasti ja tarkasti toimiva jousitus ja iskunvaimennus sekä lisäksi tyylikkän yksinkertainen ulkonäkö. Toki Road Runnerillekin kertyi hintaa melkoisesti, jos siihen valitsi tarpeeksi lisävarusteita, mutta tavanomaisen coupen perushintaa 2896 dollaria voidaan pitää melko alhaisena. | ||
| + | |||
Road Runner oli itse asiassa vain pienimuotoinen, mutta taitava muutostemppu, jolla Plymouthille houkuteltiin kasapäin rajusta suorituskyvystä ja edullisesta hinnasta pitävää nuorisoa. Auton hintaa saadaan tietysti alaspäin karsimalla varusteita ja Road Runner olikin sisältä melko karu, eikä ulkopuoleltakaan ylimääräisiä koristuksia juuri löytynyt. Tällainen auto oli kuitenkin juuri sellainen mitä performance-nuoriso rakasti, joten Road Runnerin valtaisaa menestystä ei siten kannata ihmetellä. Ensin alkuun Road Runner oli saatavana vain keskipilarisena coupena tai hardtopina. Ensin mainittu oli noin 150 dollaria hartopia halvempi, minkä vuoksi sitä myytiin lähes kaksinkertainen määrä hardtopiin verrattuna. | Road Runner oli itse asiassa vain pienimuotoinen, mutta taitava muutostemppu, jolla Plymouthille houkuteltiin kasapäin rajusta suorituskyvystä ja edullisesta hinnasta pitävää nuorisoa. Auton hintaa saadaan tietysti alaspäin karsimalla varusteita ja Road Runner olikin sisältä melko karu, eikä ulkopuoleltakaan ylimääräisiä koristuksia juuri löytynyt. Tällainen auto oli kuitenkin juuri sellainen mitä performance-nuoriso rakasti, joten Road Runnerin valtaisaa menestystä ei siten kannata ihmetellä. Ensin alkuun Road Runner oli saatavana vain keskipilarisena coupena tai hardtopina. Ensin mainittu oli noin 150 dollaria hartopia halvempi, minkä vuoksi sitä myytiin lähes kaksinkertainen määrä hardtopiin verrattuna. | ||
| + | |||
Road Runnerin moottorivalikoima oli lähestulkon sama kuin Sport Satellite- ja GTX-mallistonkin kohdalla. Pienin saatavilla oleva voimanlähde oli tosin 383-kuutiotuumainen, joka tuotti 335 hevosvoimaa, mutta kaksi suurinta moottorivaihtoehtoa olivat täsmälleen samat kuin GTX -mallissa, eli 440-kuutiotuumainen ja 426 [[Hemi]]. Hupia ei kuitenkaan saanut ilmaiseksi ja Hemi-versio maksoikin peräti 800 dollaria ylimääräistä. Hemillä ja erittäin tiuhalla 4.10:1 [[vetopyörästö]]välityksellä varustettuna nollasta kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa -kiihdytykseen tarvittiin vain 5,5 sekuntia. Samalla autolla 400 metrin kiihdytyssprintti oli ohi ajassa 13,5 sekuntia ja loppunopeus oli kunnioitettavat 105,38 mailia tunnissa, eli noin 168 kilometriä tunnissa. | Road Runnerin moottorivalikoima oli lähestulkon sama kuin Sport Satellite- ja GTX-mallistonkin kohdalla. Pienin saatavilla oleva voimanlähde oli tosin 383-kuutiotuumainen, joka tuotti 335 hevosvoimaa, mutta kaksi suurinta moottorivaihtoehtoa olivat täsmälleen samat kuin GTX -mallissa, eli 440-kuutiotuumainen ja 426 [[Hemi]]. Hupia ei kuitenkaan saanut ilmaiseksi ja Hemi-versio maksoikin peräti 800 dollaria ylimääräistä. Hemillä ja erittäin tiuhalla 4.10:1 [[vetopyörästö]]välityksellä varustettuna nollasta kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa -kiihdytykseen tarvittiin vain 5,5 sekuntia. Samalla autolla 400 metrin kiihdytyssprintti oli ohi ajassa 13,5 sekuntia ja loppunopeus oli kunnioitettavat 105,38 mailia tunnissa, eli noin 168 kilometriä tunnissa. | ||
Road Runnerin perushinta oli siis alhainen ja siihen kuului 335-hevosvoimainen 383 cid. Jos suuremmat moottorit muuttivatkin auton varsinaiseksi raketiksi, ei perusmoottorillakaan pudonnut muun liikenteen tahdista, sillä 0-60 mailiin tunnissa kesti korkeintaan seitsemisen sekuntia. Lisäksi vakiovarustukseen kuului nelipykäläinen manuaalivaihteisto, "heavy-duty" -alusta, sekä erikoinen äänitorvi, joka päästi äänen "beep-beep" Road-Runner- , eli Maantiekiitäjä-sarjakuvahahmoa matkien. Ilmeisesti alustan osia ei valittu ainakaan kovin huonosti, sillä Road Runner oli hyvä ajettava aikalaisiinsa verrattuna. Road Runnerin astuessa viimeiselle 60-luvun vuodelle, se ei ollut kokenut suuria ulkonäöllisiä muutoksia, mutta tänä vuonna tarjolle asetettiin myös convertible, 440-kuutiotuumaiseen '''''Super Commando'''''on tuli saataville 15 lisähevosvoimaa kolmen kaksikurkkuisen [[kaasutin|kaasuttimen]] ansiosta. Paketti kulki nimellä "440-6bbl" -nimellä ja se tuotti siis 390 hevosvoimaa. Pakettiin kuuluva ulospäin näkyvä osa oli myös lasikuidusta valmistettu ja scoopilla varustettu konepeitto. | Road Runnerin perushinta oli siis alhainen ja siihen kuului 335-hevosvoimainen 383 cid. Jos suuremmat moottorit muuttivatkin auton varsinaiseksi raketiksi, ei perusmoottorillakaan pudonnut muun liikenteen tahdista, sillä 0-60 mailiin tunnissa kesti korkeintaan seitsemisen sekuntia. Lisäksi vakiovarustukseen kuului nelipykäläinen manuaalivaihteisto, "heavy-duty" -alusta, sekä erikoinen äänitorvi, joka päästi äänen "beep-beep" Road-Runner- , eli Maantiekiitäjä-sarjakuvahahmoa matkien. Ilmeisesti alustan osia ei valittu ainakaan kovin huonosti, sillä Road Runner oli hyvä ajettava aikalaisiinsa verrattuna. Road Runnerin astuessa viimeiselle 60-luvun vuodelle, se ei ollut kokenut suuria ulkonäöllisiä muutoksia, mutta tänä vuonna tarjolle asetettiin myös convertible, 440-kuutiotuumaiseen '''''Super Commando'''''on tuli saataville 15 lisähevosvoimaa kolmen kaksikurkkuisen [[kaasutin|kaasuttimen]] ansiosta. Paketti kulki nimellä "440-6bbl" -nimellä ja se tuotti siis 390 hevosvoimaa. Pakettiin kuuluva ulospäin näkyvä osa oli myös lasikuidusta valmistettu ja scoopilla varustettu konepeitto. | ||
Nykyinen versio 14. joulukuuta 2020 kello 19.30
| Plymouth Belvedere mk4 | |
|---|---|
| |
| Valmistaja ja valmistusmaa | Plymouth,  Yhdysvallat
|
| Valmistusaika | 1964–1970 |
| Luokka | |
| Kori | 2-ovinen Coupé 4-ovinen Sedan 2-ovinen Farmari 2-ovinen Avoauto |
| Suunnittelija | |
| Pohjalevy | |
| Moottori | V8 |
| Iskutilavuus | 3687–7210 cm3 |
| Teho | 106–312 kW |
| Voimanvälitys | Takaveto |
| Kiihtyvyys | |
| Huippunopeus | |
| Kulutus | |
| CO2-päästöt | g/km |
| Hintaluokka | |
| Edeltäjä | Plymouth Belvedere mk3 |
| Seuraaja | |
| Saman luokan autoja | |
Sisällysluettelo
1965–1967[muokkaa]
Mallivuoden 1965 Plymouthin mid-size-kokoisten autojen mallisarjassa otettiin käyttöön vanha, kuunnioitettu nimi Belverede. Plymouth Belvedereen kuului kolme erillistä mallisarjaa, jotka olivat Belverede I, Belverede II, sekä ylellisin Satellite. Belverede I -mallisto käsitti sedanit, farmarin, sekä keveän Super Stock -hardtopin. Belverede II -mallisarjaan kuuluivat lisäksi tavallinen hardtop sekä avonainen convertible. Malliston yläpän Satellitestä oli valittavana ainoastaan hardtop ja convertible. Belvedere-malliston osalta noudatettiin siis samantapaista linjaa kuin full-size -kokoisen Furynkin kohdalla Mittasuhteiltaan uusi Belverede oli lähes samanlainen kuin vuoden 1964 kutistetut Plymouthit, kun taas ulkonäössä oli havaittavissa selviä Furyn piirteitä. 60-luvun puolivälin aikoihin urheilullisuus ja suorituskykyisyys kuuluivat etupäässä juuri näihin mid-size -kokoisiin autoihin, ja myös Belvedereen oli saatavissa melkoisesti voimaa konepellin alle. Moottorivaihtoehtojen huippua edusti 426 kuutiotuumainen puolipallon muotoisilla palotiloilla varustettu Hemi V8, joka kehitti huikeat 425 hv. Moottoriteho oli siis peräti 60 hevosvoimaa suurempi kuin kiilamaisilla palotiloilla varustettu 426 kuutiotuumaisen V8:n, joten tällaisen tehomäärän ruudittamana Belverede todellakin likkui. Merkille pantavaa asiassa oli vielä se, että tätä Hemiä ei saanut mihinkään muuhun malliin kuin yllä mainittuun erikoiskevyeen Super Stock-versioon, joka tosiaankin liikkui moottorin tuottaessa 425 hevosvoimaa ja huippunopeuskin nousi noin sataankahteenkymmeneen mailiin, eli noin 195 kilometriin tuunnissa. Nollasta kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa kiihdytys vaati korkeintaan 7 sekuntia. Kallis 4671 dollaria maksava Super Stock oli itse asiassa suunnattukin nimenomaan kilpailuihin, mutta se kohtasi paljon epäonnea tai paremminkin vääryyttä. Ensinnäkin NASCAR ei suostunut hyväksymään tätä Hemi-versiota ja Plymouth vetäytyikin protestiksi pois kilpailuista. Myöhemmin auto kuitenkin tuli kelpuutetuksi ja sillä ehdittiin kuitata neljä voittoa lyhyeksi jääneenä tynkäkautena. Super Stock ei saanut sen parempaa vastaanottoa myöskään kiihdytyskilpailujen puolella, Sillä NHRA:n (National Hot Rod Association) sääntöjen mukaan auto oli liian kevyt lasikuituisine konepeittoineen ja lokasuojineen.
Vuoteen 1966 astuttaessa Belvereden muodot muuttuivat vielä suoralinjaisemmiksi ja myös elgantimmiksi. Samana vuonna tehtiin erityisesti performance-faneja kiinnostanut ratkaisu, sillä nyt järeä Hemi oli saatavilla myös Belverede II ja Satellite-malleihin. Tuloksena oli todella säkenöivä "katu-Hemi", johon kuuluivat suuren moottorin lisäksi heavy-duty -jousitus ja -iskunvaimennus sekä normaalia suuremmat jarrut. Ensin alkuun autot toimitettiin ainoastaan neliportaisella manuaalivaihteistolla, mutta myöhemmin vaihtoehdoksi tuli kolmevaihteinen TorqueFlite automaatti. Hemin asennus kevyeen Belvedereen teki autosta todella mukavan kulkuvälineen, joka soveltui aivan hyvin normaaliin kaupunkiajoon, mutta tarvittaessa voimaa oli tarjolla vähintäänkin riittävästi. Varustettuna hyvillä renkailla ja oikin valitulla vetopyörästö-välityksellä kyseessä oli eräs nopeimmista sarjatuotantoautoista, joka yhdessä Dodge Coronetin menestyi myös kilpailuissa erittäin hyvin. Vuonna 1967 huippumalli kantoi nimeä GTX, johon edelleen sai Hemi-moottorin. Hemin rinnalle otettiin kuitenkin vaihtoehdoksi myös suurempi, 440-kuutiotuumainen V8-moottori, joka kehitti tehoa 375 hv. GTX oli saatavana sekä hardtopina, että convertiblenä ja ulkoisista koristuksista siihen kuuluivat muun muassa valeilmanottoaukot, sekä sport-raidoitus.
1968–1969[muokkaa]
Jo aikaisemmin Plymouth Belverede Satellite & GTX -malliso oli ollut hyvin urheilullinen ja samoilla linjoilla jatkettiin edelleen. Vuonna 1968 näissä plymouthin mid-size -kokoisissa autoissa käytettiin samaa 116 tuuman akseliväliä kuin ennenkin, mutta muodot muutettiin entistä virtaviivaisemmiksi ja pyöreämmiksi, eikä muutoksissa menty varmaankaan ainakaan huonompaan suuntaan. Vuoden 1968 Plymouthin mid-size -malliston alapäätä edusti tuttu Belverede, johon kuuluivat coupe, neliovinen sedan, sekä farmari. Seuraavaksi tasokkaampaa sarjaa ei enää kutsuttu nimellä Belverede II, kuten aikaisemmin, vaan se oli nyt Satellite, joka piti valikoimassaan myös kaksiovisen hardtopin ja convertiblen. Vielä ylöspäin mentäessä tuli Sport Satellite, jonka korimalleja oli hardtop coupe, convertible sekä neliovinen farmari. Sport Satellite tarjosi mukavuudenhaluisile luonnollisesti ylellistä sisustusta, mutta ei välttämättä räjähtävää suorituskykyä. Urheilullisuutta ja suorituskykyisyyttä oli nimittäin ensi sijassa valittu edustamaan varsinainen muskelikaksikko, jotka tunsivat nimen GTX, ja joista toinen oli hardtop coupe ja toinen convertible. Näiden lisäksi esiteltiin erityinen riisuttu muskelicoupe, jonka nimeksi annettiin Road Runner. Tätä automallia käsitellään erikseen tuonnempana. Plymouthin keskikokoisessa mallistossa oli sis melko tavalla valinnan varaa, muuta yhtä hyvä oli niiden moottorivalikoimakaan. Voimanlähdeluettelo piti sisällään periaatteessa kaikki Chrysler-yhtymän moottorit, jotka jatkuivat 225-kuutiotuumaisesta rivikuutosesta aina 426-kuutiotuuman Hemiin. Tämä 426 Hemi oli kuitenkin valittavana vain GTX -malleihin. Kuusisylinterisenä Sport Satelliteä ja GTX:ää ei yritetty asiakkaille edes tarjota, vaan Satelliten perusmoottoriksi oli valittu 318-kuutiotuumainen pikkulohko V8, jonka teholukema 230 hevosvoimaa kuulostaa aika vaisulta, ainakin verraten muihin moottoreihin. Ylimääräistä rahaa käyttämällä sai jo huomattavasti pirteämmän 383-kuutiotuumaisen, jonka miedompi versio kehitti 290 hevosvoimaa korkeaviritteisemmän kirnutessa 330 hevosta. GTX-mallissa perusvoimanlähteeksi puolestaan otettiin todella järeä "Super Commando", eli 440-kuutiotuumainen, joka kehitti huomiota herättävät 375 hevosvoimaa. Alusta oli tyypillistä Chrysleriä. Etupäässä vääntösauvat, ja takana puolielliptiset lehtijouset. Sport Sateliten vakiovaihteiston virkaa hoiti tavanomainen 3 -vaihteinen manuaali, mutta suurin osa lähti tehtaalta lisähintaan saatavalla TorqueFlite-automaatilla. Tunnetusti erinomainen TorqueFlite oli GTX-mallien Vakiovaihteisto, mutta halutessaan sai automaatin korvata nelivaihteisella manuaalilla ilman lisämaksua. GTX:n ajo-ominaisuuksia oli parantamassa etupään kallistuksenvaimennin, jäykempi jousitus, tehokkaampi iskunvaimennus sekä "Sure Grip" -tasauspyörästön luistonrajoitin. Etupyörien levyjarrut sai lisäveloitusta vastaan. Ulkonäöllisiä GTX:ään littyviä seikkoja oli mm. kylkien raidat, konepellin valescoopit ja tietysti GTX-merkit. Sisäpuolelta löytyivät erilliset istuimet ja konsoli. Vain pienet yksityiskohdat muuttuivat vuoteen 1969 siirryttäessä. Myöskään voimanlähteiden osalta ei tapahtunut muutoksia, joten mottorit pysyivät samoina. Lehden testeissä automaattivaihteinen Hemi-moottorilla varustettu GTX ei tarvinut edes kuutta ja puolta sekuntia nollasta 60 mailin tuntinopeuteen kiihdyttäessä, eikä 440-kuutiotuumaisella moottorilla varustettu versiokaan tarvinnut kuin puoli sekuntia enemmän. Varustelun osalta tapahtui pieniä muutoksia, esimerkiksi aiemmin GTX:n vakiovarusteluun kuuluneesta konsollista joutui nyt maksamaan lisädollareita
Road Runner (1968–1969)[muokkaa]
Motor Trend -lehti nimitti Plymouth Road Runnerin vuoden autoksi sen tullessa markkinoille vuonna 1968. Joku saattoi ihmetellä tällaisen erikoismallin valitsemista, mutta lehdellä oli lueteltavana paljon valintaa puoltaneita asioita, kuten edullinen hinta, voimakas moottori, hyvät jarrut, moitteettomasti ja tarkasti toimiva jousitus ja iskunvaimennus sekä lisäksi tyylikkän yksinkertainen ulkonäkö. Toki Road Runnerillekin kertyi hintaa melkoisesti, jos siihen valitsi tarpeeksi lisävarusteita, mutta tavanomaisen coupen perushintaa 2896 dollaria voidaan pitää melko alhaisena.
Road Runner oli itse asiassa vain pienimuotoinen, mutta taitava muutostemppu, jolla Plymouthille houkuteltiin kasapäin rajusta suorituskyvystä ja edullisesta hinnasta pitävää nuorisoa. Auton hintaa saadaan tietysti alaspäin karsimalla varusteita ja Road Runner olikin sisältä melko karu, eikä ulkopuoleltakaan ylimääräisiä koristuksia juuri löytynyt. Tällainen auto oli kuitenkin juuri sellainen mitä performance-nuoriso rakasti, joten Road Runnerin valtaisaa menestystä ei siten kannata ihmetellä. Ensin alkuun Road Runner oli saatavana vain keskipilarisena coupena tai hardtopina. Ensin mainittu oli noin 150 dollaria hartopia halvempi, minkä vuoksi sitä myytiin lähes kaksinkertainen määrä hardtopiin verrattuna.
Road Runnerin moottorivalikoima oli lähestulkon sama kuin Sport Satellite- ja GTX-mallistonkin kohdalla. Pienin saatavilla oleva voimanlähde oli tosin 383-kuutiotuumainen, joka tuotti 335 hevosvoimaa, mutta kaksi suurinta moottorivaihtoehtoa olivat täsmälleen samat kuin GTX -mallissa, eli 440-kuutiotuumainen ja 426 Hemi. Hupia ei kuitenkaan saanut ilmaiseksi ja Hemi-versio maksoikin peräti 800 dollaria ylimääräistä. Hemillä ja erittäin tiuhalla 4.10:1 vetopyörästövälityksellä varustettuna nollasta kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa -kiihdytykseen tarvittiin vain 5,5 sekuntia. Samalla autolla 400 metrin kiihdytyssprintti oli ohi ajassa 13,5 sekuntia ja loppunopeus oli kunnioitettavat 105,38 mailia tunnissa, eli noin 168 kilometriä tunnissa. Road Runnerin perushinta oli siis alhainen ja siihen kuului 335-hevosvoimainen 383 cid. Jos suuremmat moottorit muuttivatkin auton varsinaiseksi raketiksi, ei perusmoottorillakaan pudonnut muun liikenteen tahdista, sillä 0-60 mailiin tunnissa kesti korkeintaan seitsemisen sekuntia. Lisäksi vakiovarustukseen kuului nelipykäläinen manuaalivaihteisto, "heavy-duty" -alusta, sekä erikoinen äänitorvi, joka päästi äänen "beep-beep" Road-Runner- , eli Maantiekiitäjä-sarjakuvahahmoa matkien. Ilmeisesti alustan osia ei valittu ainakaan kovin huonosti, sillä Road Runner oli hyvä ajettava aikalaisiinsa verrattuna. Road Runnerin astuessa viimeiselle 60-luvun vuodelle, se ei ollut kokenut suuria ulkonäöllisiä muutoksia, mutta tänä vuonna tarjolle asetettiin myös convertible, 440-kuutiotuumaiseen Super Commandoon tuli saataville 15 lisähevosvoimaa kolmen kaksikurkkuisen kaasuttimen ansiosta. Paketti kulki nimellä "440-6bbl" -nimellä ja se tuotti siis 390 hevosvoimaa. Pakettiin kuuluva ulospäin näkyvä osa oli myös lasikuidusta valmistettu ja scoopilla varustettu konepeitto.
Moottorit[muokkaa]
Belvedere, Satellite, Sport Satellite, GTX[muokkaa]
| Moottori | Iskutilavuus | Teho | Vuodet |
|---|---|---|---|
| 225 cid R6 | 3687 cm3 | 106 kW (145 hv) | 1968–1969 |
| 273 cid V8 | 4473 cm3 | 132 kW (180 hv) | 1965–1967 |
| 273 cid V8 | 4473 cm3 | 173 kW (235 hv) | 1965–1967 |
| 318 cid V8 | 5211 cm3 | 169 kW (230 hv) | 1965–1969 |
| 361 cid V8 | 5915 cm3 | 195 kW (265 hv) | 1965–1967 |
| 383 cid V8 | 6276 cm3 | 198 kW (270 hv) | 1965–1967 |
| 383 cid V8 | 6276 cm3 | 213 kW (290 hv) | 1968–1969 |
| 383 cid V8 | 6276 cm3 | 243 kW (330 hv) | 1965–1969 |
| 426 cid Hemi V8 | 6980 cm3 | 312 kW (425 hv) | 1965–1969 |
| 440 cid V8 | 7210 cm3 | 275 kW (375 hv) | 1967–1969 |
Road Runner[muokkaa]
| Moottori | Iskutilavuus | Teho | Vuodet |
|---|---|---|---|
| 383 cid V8 | 6276 cm3 | 246 kW (335 hv) | 1968–1969 |
| 426 cid Hemi V8 | 6980 cm3 | 312 kW (425 hv) | 1968–1969 |
| 440 cid V8 | 7210 cm3 | 275 kW (375 hv) | 1968–1969 |
| 440 cid V8 | 7210 cm3 | 286 kW (390 hv) | 1968–1969 |
