Ranskan Grand Prix 1906
Ensimmäinen Ranskan GP (Grand Prix de l’ACF) ajettiin Le Mansissa kesäkuun 26. ja 27. päivien aikana vuonna 1906, 103,18 kilometrin mittaisella, kolmionmuotoisella radalla. ACF rajoitti auton suurimmaksi sallituksi kuivapainoksi 1000 kiloa ja magneettosytytyksestä 7 lisäkiloa. Reitti ajettiin läpi kumpanakin kilpailupäivänä kuudesti, jolloin kilpailun kokonaismatkaksi tuli 1238,16 kilometriä.
1920-luvulla Ranskan Autoliitto ACF nimesi vuosien 1895 ja 1905 välisenä aikana ajetut suuret, kaupunkien väliset maantiekilpailut takautuvasti Grand Prix -kilpailuiksi. Tämän, nykyäänkin käytössä olevan laskutavan mukaan, vuoden 1906 kilpailu oli siten järjestyksessä yhdeksäs (IX. Grand Prix de l’A.C.F).
Yleistä
Ensimmäiset, kaupungista toiseen ajetut kilpailut olivat olleet puhtaasti ranskalaisia tapahtumia, mutta kilpailujen kansainvälistyminen oli alkanut vuodesta 1900 lähtien ajetun Gordon Bennett Cupin myötä. Cupin säännöissä osallistujat edustivat omia maitaan ja jokaisella osallistuvalla maalla sai olla kolme osallistuvaa auttoa. Ranska oli 1900-luvun alussa autoteollisuuden ehdoton suurvalta ja maan autoteollisuus katsoi että säännöt olivat tältä osin epäoikeudenmukaiset. Lisäksi cupin järjestämisvastuu olisi vuonna 1906 ollut kolmatta kertaa perättäin ACF:llä. Ranskalaisvalmistajien kirjo oli niin suuri, että vuosina 1904 ja 1905 jouduttiin järjestämään eliminaattorikilpailu, jotta cupin osallistujat saatiin valittua. Näissä kilpailuissa oli osanottajia enemmän kuin itse pääkilpailun lähdössä. Ranskalaisten närkästystä lisäsi se, että saksalaiset osallistuivat cupiin yhdellä merkillä, mutta kuuden auton voimalla. Tämä oli mahdollista siten, että Daimler-Motoren-Gesellschaft lähetti kolme Mercedes-autoa Automobilclub von Deutschlandin ilmoittamana ja kolme Daimlerin itävaltalaisen tytäryhtiön Austro-Daimlerin valmistamana ja Österreichischer Automobil-Clubin ilmoittamana.
Automobile Club de France, jonka oli määrä isännöidä vuoden 1906 Gordon Bennett Cupia, ilmoitti ettei se aio enää tukea kyseistä kilpailumuotoa, vaan tulee panostamaan oman Grand Prix de l'ACF -kilpailunsa organisointiin. Ranskan autoteollisuuden vaatimusten mukaisesti ACF:n kilpailussa jokaisella valmistajalla oli oikeus kolmeen autoon, niiden valmistusmaasta riippumatta. Jotta kisa olisi kestävyysajojen rankkauslistan ykkönen, sen pituudeksi tuli Gordon Bennett Cupin kilpailuihin verrattuna noin kaksinkertainen matka, 1200 kilometriä, joka ajettaisiin jaettuna kahdelle päivälle.[1]
Kilpailu
Le Mansin kaupungin johto ja hotellien omistajat saivat ACF:n sijoittamaan tulevan suurkilpailunsa lähtö- ja maalipaikan kaupungin alueelle. ACF hankki Sarthen departementtihallinnolta oikeudet tieverkon käyttöön, pohjapiirrokseltaan kolmiomaisen Circuit de la Sarthen aikaansaamiseksi. Yhden kierroksen pituus oli 103,18 kilometriä ja se kierrettiin kahden kilpailupäivän aikana kahteentoista kertaan, kuudesti kumpanakin päivänä. Ensimmäisenä päivänä autot lähetettiin matkaan tasaisin väliajoin. Toisen päivän lähtöjärjestyksen määräsi ensimmäisenä päivänä saavutettu aika. Voittaja olisi se, kuka on nopeimmassa ajassa suorittanut kuuden kierroksen taipaleen.
Rata muodostui kolmesta tiukasta kulmasta ja niiden välissä lähes koko matkan täydellä kaasulla ajettavista suorista osuuksista. Taajamien läheisyydessä katsojat oli erotettu radasta aitojen avulla, joten kilpailu oli aiempaa turvallisempi sekä heille että osanottajille. Lähtö ja maali, sekä varikkoalue, sijaitsivat Montfort-le-Gesnois'n kunnan alueella (kartassa kohta "Tribunes"), kymmenisen kilometriä Le Mansista koilliseen. Varikolla oli mahdollisuus tankata auto, lisätä öljyä ja jäähdytysnestettä ja vaihtaa renkaita. Nämä toimet olivat kuitenkin sallittuja ainoastaan kuljettajalle ja mukana matkustavalle mekaanikolle, ja ainoastaan kilpailun aikana. Kun auto ensimmäisen kisapäivän täytyttyä ylitti maaliviivan, se siirrettiin välittömästi parc ferme -alueelle, jossa sille oli kiellettyä tehdä minkäänlaisia huoltotoimia.
Kuivana kautena autojen tien pinnasta nostama pöly saattoi viedä näkyvyyden ja aiheuttaa siten vaaraa sekä kilpailijoille että yleisölle. Aiemmista kilpailuista saatujen kokemusten perusteella järjestäjät olivat paneutuneet tähän ongelmaan ja kilpareitti oli päällystetty kivihiilitervalla. Kuumana päivänä tämä aiheutti kuitenkin uuden ongelman, sillä autojen tiestä nostama tervasumu muurasi taempana tulevien kuljettajien ajolasit lähes umpeen. Toisen ongelman muodosti karkean murskeen aiheuttamat rengasrikot. Rengasvalmistajista Michelin oli paneutunut tähän asiaan ja patentoinut purettavan pyörän, jossa rengas oli asennettu valmiiksi vannekehälle. Tämä ratkaisu lyhensi renkaan vaihtotyöhön kuluvan ajan noin neljään minuuttiin, kun siihen kului muutoin aikaa vähintäänkin varttitunti. Yksinkertaisin ja nopein tapa olisi ollut vaihtaa koko pyörä, mutta säännöt kielsivät sen, koska pyörä puolineen ja napoineen luettiin autoon kiinteästi kuuluvaksi osaksi. Michelinin rengas-vannepaketti painoi yhdeksän kiloa kappale ja koska autojen suurin sallittu paino oli 1007 kiloa, eivät raskaimmat autot voineet hyödyntää tätä innovaatiota. Vaihdettavien irtorenkaiden varassa joutuivat ajamaan mm. Panhard, Itala ja Mercedes. Renault ja Clement-Bayard pystyivät ottamaan irtorenkaiden lisäksi vanteet yhdelle akselille. Ainoastaan FIAT pystyi ottamaan matkaansa kaikki neljä vannetta.
Lähteet
- ↑ Art Evans: The First Grand Prix – History of the 1906 French GP – Sports Car Digest, 25. lokakuu 2011. Viitattu: 10. elokuu 2020.
