Hispano-Suiza H6
| Hispano-Suiza H6 | |
|---|---|
| |
| Valmistaja ja valmistusmaa | Hispano-Suiza,  Bois-Colombes, (Pariisi), Ranska Plzeň, Tšekkoslovakia Espanja
|
| Valmistusaika | 1919 – 1933 |
| Luokka | Suuri auto |
| Kori | |
| Suunnittelija | Marc Birkigt |
| Pohjalevy | |
| Moottori | R6 |
| Iskutilavuus | 6600 – 8000 cm3 |
| Teho | 120 – 160 hv |
| Voimanvälitys | Takaveto |
| Kiihtyvyys | |
| Huippunopeus | |
| Kulutus | |
| CO2-päästöt | g/km |
| Hintaluokka | |
| Edeltäjä | Hispano-Suiza T26 |
| Seuraaja | Hispano-Suiza K6 |
| Saman luokan autoja | Rolls-Royce Phantom I |
Hispano-Suiza H6 on vuosina 1919–1933 valmistettu äärimmäisen korkealaatuinen auto, jonka korittamisesta vastasivat oman aikansa parhaat, yleensä manner-eurooppalaiset, koripajat. Auto, tai pikemminkin alusta, esiteltiin yleisölle vuoden 1919 Pariisin autonäyttelyssä.[1]
Hispano-Suiza H6 -sarja koostuu Ranskassa alumiinimoottorilla valmistetuista H6-, H6B- ja H6C-malleista, Tšekkoslovakiassa lisenssillä valmistetusta mallista Škoda-Hispano-Suiza 25/100 ja Espanjassa valurautamoottorilla valmistetuista malleista Type 41 ja Type 56. Hispano-Suiza H6 -sarjan autoja valmistettiin kaikkiaan 2660 kappaletta.[2]
Sisällysluettelo
Yleistä[muokkaa]
H6 oli auto, joka tarjosi voimaa, nopeutta ja ylivertaista työn laatua samassa paketissa. Samaan luokkaan autoja valmistaneet Rolls Royce, Isotta-Fraschini ja Bentley saavuttivat saman tason vasta 1920-luvulla.
H6:n voimanlähteenä oli täysalumiininen kuusisylinterinen rivimoottori, joka pohjautui suunnittelija Marc Birkigtin työhön lentokoneiden moottoreiden parissa. Vuonna 1919 loistoautojen ylimmässä luokassa pärjättiin vielä rivikuutosella ja Birkigt valitsi tämän vaihtoehdon, vaikka mahdollista olisi myös ollut valjastaa maantiekäyttöön hänen suunnittelemansa V12-lentokonemoottori. Moottorin innovatiivinen ominaisuus oli kannen yläpuolinen nokka-akseli, joka oli hyvin poikkeuksellinen ratkaisu. Ylimmän luokan autoissa pitäydyttiin hyvin pitkään sivuventtiilitekniikan käytössä, koska ne olivat mekaanisen melun osalta lähes kuiskaavan hiljaisia. Seitsemällä pukilla laakeroitu, 16 kg painava kampiakseli oli työstetty alunperin 272 kg painoisesta teräsaihiosta. Teräksiset sylinteriputket olivat lohkossa kiinni kierteillä, jolloin ei ollut pelkoa putken putoamisesta. Moottorin vesikanavat emaloitiin korroosion estämiseksi.[3]
H6:n mekaanisesti tehostetut ja välitetyt nelipyöräjarrut olivat yksi auton innovatiivisista ominaisuuksista. Niiden mekaaninen jarrutehostinyksikkö muodostui kytkinlevystä, joka otti voimansa vaihteiston ulostuloakselilta, sekä erilaisista vipuvarsista. Jarrupolkimen painallus sai tehostinyksikössä olevan kytkinlevyn painumaan kiinni ja tämä voima siirretään edelleen jarrujen käyttövivustoille. Mitä suurempi auton nopeus on, sitä suurempi on jarruihin vaikuttava tehostusvoima. Tehostus on myös käytettävissä aina auton liikkuessa, oli moottori käynnissä tai ei ja se toimii auton liikkuessa eteen- tai taaksepäin. Loistoautojen kapeilla markkinoilla Hispano-Suizan merkittävin kilpailija Rolls-Royce osti jarrujärjestelmän lisenssioikeudet, ja käytti mekaanista tehostinta Phantom-sarjassaan 70-luvun puoliväliin asti.[4][5]
Havainnepiirros Hispano-Suizan mekaanisesta servojarrujärjestelmästä.
H6B -moottori
Vuonna 1922 H6:n korvasi hieman voimakkaampi H6B. Vuonna 1924 sen tilalle esiteltiin 8-litraisella rivikuutosella varustettu H6C.
1924 H6B Dual-Cowl Phaeton Million-Guiet
1928 H6B Cabriolet Hibbard & Darrin
1932 H6C Berline Letourner & Marrchand
Erikoisimmat versiot[muokkaa]
Vaikka H6:n päälle tulleet korit valmistettiin parhaiden korivalmistajien toimesta käsityönä, ja jokainen auto on periaatteessa uniikki yksilö, koripajoilla oli luonnollisesti valmiit suunnitelmat ja muotit tiettyjen mallien sarjamuotoiseen valmistukseen. Näiden yläpuolelle nousivat asiakkaiden erikoistoiveeiden mukaan valmistetut yksittäiskappaleet. Seuraavassa on esittely muutamasta säilyneestä yksilöstä.
Kreikan kuningas Konstantin I:lle valmistettiin erikoismalli, jossa H6A:n runkoa jatkettiin ja vetävän akselin taakse lisättiin vapaasti pyörivä teli. Landaulet-korin valmisti Carrosserier Marius Franay. Auto valmistui vuonna 1923, mutta koska kuningas oli luopunut vallastaan edellisen vuoden aikana, se jäi lunastamatta. Auton osti amerikkalainen elokuvaohjaaja D.W. Griffith, joka oli myös yksi United Artists -studion perustajista.[6]
Vuonna 1922 valmistettiin viisi kappaletta H6B-malliin perustuvaa kilpa-autoa. Näissä oli vakiomallista poiketen iskutilavuudeltaan suurempi moottori ja lyhyempi akseliväli. Autot kilpailivat Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa kohtuullisen hyvällä menestyksellä. Vuosina 1922 ja -23 sillä ajettiin voittoon Coupe Georges Boillot -kilpailussa, Boulogne-sur-Mer'n radalla (kaupunki pohjois-Ranskassa, Englannin kanaalin rannikolla). Muistona tästä niille annettiin lisänimi "Boulogne".[1] Vuonna 1924 englantilainen kilpa-ajaja Woolf Barnato ajoi Boulognen nimiin kahdeksan kansainvälistä ennätystä, mm. Brooklandsin radalla keskinopeudella 148 km/h ajettu 480 kilometriä.[7]
Vuonna 1924 ranskalainen autoilun innovaattori ja kilpa-ajaja André Dubonnet osallistui H6C:llä sen vuotiseen Targa Florio -kilpailuun. Auton 8-litrainen rivi-6 tuotti tehoa arviolta 195 hevosvoimaa. Dubonnet'n auton erikoisuus piili sen korissa, jonka oli valmistanut lentokonetehdas Nieuport-Astra. Dubonnet oli asettanut lähtökohdaksi, että kori ei saa painaa enempää kuin 45 kg. Päästäkseeen mahdottomalta tuntuvaan tavoitteeseen, Nieuportilla valmistettiin alumiinirivoista kehikko, joka päällystettiin tulppaanipuuviiluilla (joissain teksteissä viilujen mainitaan olleen mahonkia). Kevyestä rakenteestaan huolimatta, ja myös laadukkaan alustan ansiosta, 530 kilometrin mittaisen kilpailun jälkeen Dubonnet vei autonsa kotiin ajamalla. Nykyaikaisella tieverkolla matka Sisilian Palermosta Napoliin on 715 km:n mittainen, vuonna 1924 joltisestikin enemmän.
1923 H6A Landaulet Franay, Denver Transport Museum
Dubonnet'n H6C, Blackhawk Museum, Danville, Kalifornia
H6C:tä valmistettiin myös muutama auto kilpailutarkoitukseen lyhyellä akselivälillä. Nämä saivat lisänimen "Monza", mutta se on epävirallinen, ei tehtaan antama nimi.
1925 Hispano-Suiza H6 C "Monza" Torpedo, alustanumero 11441
Hispano-Suiza H6B Dubonnet Xenia[muokkaa]
André Dubonnet oli käyttänyt autoihin liittyvän kehitystyönsä testimuulina Hispano-Suizan H6B -alustaa, jollaiseen mm. vuonna 1932 asennettiin hänen kehittämänsä jousitusjärjestelmä. 1930-luvun puolivälissä hänen mielenkiintonsa siirtyi alustan ominaisuuksista korien aerodynamiikkaan. Näiden tutkimusten myötä syntyi Dubonnet Dolphin, Ford-alustainen prototyyppi, jonka virtaviivaisen korin oli valmistanut Letourneur & Marchand. Vuonna 1936 Autodrome de Linas-Montlhéry'lla ajetuissa testeissä Dolphin saavutti 35% suuremman huippunopeuden ja 25% paremman polttoainetalouden kuin vastaavalla tekniikalla varustettu perus-Ford. Henry Ford osti Dolphin-prototyypin ja laivasi sen Yhdysvaltoihin.
Dubonnet'n järjestyksessä toinen vaimo, amerikkalainen Xenia Howard-Johnston, menehtyi vuonna 1936, neljän avioliittovuoden jälkeen. Vaimonsa muistoa kunnioittaakseen Dubonnet päätti jatkaa vuoden 1932 H6B:n parissa tehtyä kehitystyötä. Projektissa, joka valmistui vuonna 1938, yhdistyivät Dubonnet'n alustateknologia ja Dolphin-prototyypin aerodynaamiset ominaisuudet. Saoutchikin korilla valmistettu auto sai nimekseen "Xenia".
Lähteet[muokkaa]
- ↑ 1,0 1,1 Hispano Suiza H6C Monza – Ultimatecarpage.com, Viitattu: 14. tammikuu 2021.
- ↑ Hispano-Suiza, des voitures royales au destin incroyable – Absolutely Cars, 25. syyskuu 2019. Viitattu: 13. tammikuu 2021.
- ↑ Daniel Vaughan: 1922 Hispano Suiza H6B – Conceptcarz.com, 1. marraskuu 2009. Viitattu: 14. tammikuu 2021.
- ↑ Ronny Shaver: What Is A Brake Servo and How Does It Work? (pdf) – Ronny's Garage, 15. helmikuu 2011. Viitattu: 29. marraskuu 2019.
- ↑ Rolls-Royce Brake Servo Operation and maintenance (pdf) – rroc.org, Viitattu: 29. marraskuu 2019.
- ↑ Hispano-Suiza H6A 6 wheels - 1923 – SixMania, 27. elokuu 2019. Viitattu: 16. tammikuu 2021.
- ↑ Classic Project: Hispano-Suiza H6 luxury car – E&T Magazine, 26. kesäkuu 2018. Viitattu: 17. tammikuu 2021.
