Mercedes-Benz L-sarja (pakettiauto)
Harburgilaiset tavara-autot on yleisnimi, jonka alla on valmistettu keskiraskaita ja raskaita pakettiautoja Tempo-, Hanomag-, Hanomag-Henschel- ja viimeiseksi Mercedes-Benz -tuotemerkkien alla. Termi ei kuitenkaan ole mikään virallinen tyyppi- tai mallimerkintä.
Yleistä
Mallin perustana oli saksalaisen, Hampurin Harburgissa sijainneen Vidal & Sohn Tempo-Werk GmbH:n tavara-auto Matador. Kun Hannoversche Maschinenbau AG, lyhyemmin Hanomag, vuonna 1965 hankki Tempo-Werkin omistukseensa, ajoneuvoja valmistettiin nimen Rheinstahl-Hanomag alla, Hanomagin emoyhtiön Rheinstahl-konsernin mukaan nimettynä. Vuonna 1967 luovuttiin nimen Matador käytöstä ja mallien nimiksi annettiin Hanomag F 20, F 25, F 30 ja F 35. Vuonna 1969 emoyhtiö Rheinstahl fuusioi yhteen kaksi hyötyajoneuvoja valmistanutta tytäryhtiötään, Hanomagin ja Henschel-Werke GmbH:n. Tämän yhdistymisen jälkeen yhtiön tavara-autoja myydään merkilla Hanomag-Henschel. Yhtiön Harburgin tehtaiden lisäksi tavara-autojen tuotantoa laajennettiin vuonna 1969 Bremenin Sebaldsbrückiin, aiemmille Borgward-yhtiön tehtaille, jotka olivat sen konkurssin jälkeen siirtyneet Rheinstahl-Hanomagin omistukseen.
Vain vuotta myöhemmin, vuonna 1970, Daimler-Benz AG hankki Hanomag-Henschel-Fahrzeugwerke GmbH:n omistukseensa ja tämän jälkeen tavara-autoja tarjottiin markkinoille myös Mercedes-Benz -nimisinä. Hanomag-Henschel- ja Mercedes-Benz olivat logojaan ja mallimerkintöjään lukuunottamatta samanlaiset autot ja kyseessä olikin tyypillinen "Badge Engineering" -malli. Daimler-Benzille harburgilaiset olivat tervetullut lisä yhtiön olemassaolevaan tavara-auto -ohjelmaan, sillä siitä puuttuivat tämän kokoluokan ajoneuvot. Mercedes-Benzin nimen alla kulkeneiden tavara-autojen mallimerkinnät olivat L 206 D, L 207, L 306 D ja L 307.
Harburgilaisten tavara-autojen valmistusmäärät eivät koskaan saavuttaneet samaa suuruusluokkaa kuin sen tärkeimmät kilpailijat kuten Volkswagen Transporter T2 tai Ford Transit. Viimeinen Hanomag-Henschel -niminen ajoneuvo valmistui vuonna 1975, Mercedes-Benz -nimen alla mallin valmistus jatkui vuoteen 1977. Intialainen Bajaj-Tempo osti mallin valmistusoikeudet ja työkalut ja valmisti sitä ainakin 1990-luvun lopulle saakka. Harbugilaisten tavara-autojen seuraajaksi esiteltiin vuonna 1977 Mercedes-Benz T 1 eli "bremeniläinen".
Suomessa harburgilaiset tavara-autot saivat lempinimen "nokkahiiri".
Tekniikka
Harburgilaisten tavarautojen rakenteena oli etumoottori, etuveto ja putkirunko. Etupyörien erillisripustuksessa on käytetty päällekkäisiä tukivarsia ja vääntösauvajousitusta. Taka-akseli oli alkuun pyörien erillisripustuksella toteutettu yhdystukikselisto, myöhemmin, Daimler-Benz -omistuksen aikana, siirryttiin käyttämään lehtijousin tuettua jäykkää taka-akseli. Harburgilaisten suuri kilpailuetu, takamoottoriseen Volkswageniin verrattuna, oli kuormatilan tasinen lattia. Moottoreina oli tarjolla sekä bensiini- että dieselmoottoreita. Dieselmoottorit olivat alkuun Hanomagin valmistamia mutta Daimler-Benz -omistukseen siirtymisen myötä siirryttiin käyttämään Mercedes-Benz -moottoreita. Bensiinimoottoreiden toimittaja oli brittiläinen British Leyland Motor Corporation, jonka B-sarjan 1,6- ja 1,8-litraiset moottorit olivat harburgilaisten voimanlähteenä vuosimallin 1963 Tempo Matadorista aina viimeisen vuosimallin Mercedes-Benz L307:aan. Kuten mallimerkinnöistä käy ilmi, harburgilaisten kokonaispaino vaihteli Hanomagina 2 tonnista 3,5 tonniin ja Mecedes-Benzinä 2 tonnista 3 tonniin. Harburgilaisia valmistettiin henkilökuljettimiksi, umpikorisena sekä hytti-alusta -versiona. Ohjaamotarjonta sisälsi yhdellä, kahdella tai kolmella penkkirivillä varustetut ohjaamot. Umpikori oli tarjolla matalana ja korkeana versiona.
Etuveto sekä yksinkertainen putkirunko olivat yhdistelmä, joka mahdollisti rungon jatkamisen hyvin yksinkertaisin toimenpitein. Suomessakin tämä malli oli mm. torikauppiaiden ja palokuntien suosiossa, tavanomaisemman rahtikäytön ohella.