Scuderia Ferrari

Ferrari
Koko nimi	Scuderia Ferrari
Päämaja	Maranello
Tallipäällikkö	Maurizio Arrivabene
Tekninen johtaja	Mattia Binotto
Kilpakuljettajat	5. Sebastian Vettel 7. Kimi Räikkönen
Testikuljettajat	Charles Leclerc
Runko	SF70H
Moottori	Ferrari 062
Renkaat	P Pirelli
Ensiesiintyminen	Monacon Grand Prix 1950
Osakilpailut	927 (924 starttia)
Valmistajien maailmanmestaruudet	16 (1961, 1964, 1975, 1976, 1977, 1979, 1982, 1983, 1999, 2000, 2001, 2002, 2003, 2004, 2007, 2008)
Kuljettajien maailmanmestaruudet	15 (1952, 1953, 1956, 1958, 1961, 1964, 1975, 1977, 1979, 2000, 2001, 2002, 2003, 2004, 2007)
Osakilpailuvoitot	224
Paalupaikat	208
Nopeimmat kierrokset	235
Sijoitus kaudella 2006	3. (335 p.)

Scuderia Ferrari on Ferrarin kilpailujaos, joka on nykyisistä Formula 1 -talleista vanhin ja menestynein. Ferrari on myös ainoa talli, joka on ollut mukana jokaisella Formula 1 -kaudella. Ensimmäinen F1-kilpailu Ferrarilla ajettiin vuonna 1950 Monacon GP:ssä.

Historia

Ferrari oli mukana Formula 1:sissä alusta alkaen, mutta ensimmäisenä vuonna se ei voinut mitään Alfa Romeon mahdille, joka voitti kaikki kisat joihin se osallistui, Giuseppe Farinan ja Juan Manuel Fangion johdolla. Nuori Alberto Ascari onnistui kuitenkin Ferrarillaan pääsemään silloin tällöin hyville sijoille ja 11 pisteen ansiosta hän pääsi yhteispisteissä viidenneksi heti kolmen Alfa Romeon (Farina, Fangio ja Luigi Fagioli) sekä Talbot-Lago kuljettaja Louis Rosierin taakse. Talli tunnettiin pitkään lyhenteellä SEFAC (Scuderia Enzo Ferrari Automobili Corsa).

1950-luku

Nousu huipulle

Seuraavana vuonna alkoi Scuderia Ferrari päästä askeleen lähemmäksi menestystä, kun José Froilán González toi Ferrarille sen historian ensimmäisen voiton Britannian GP:stä 1951. Ascari täydensi Ferrarin menestystä voittamalla seuraavat kilpailut, eli Saksan ja Italian GP:t samana vuonna. Alfa Romeo kuitenkin voitti kyseisen vuoden mestaruuden, tällä kertaa Fangion avulla, ja kun sillä ei ollut uusiin sääntöihin sopivaa autoa se vetäytyi Formula ykkösistä lähes 30 vuodeksi.

Alfa Romeon päätös vetätyä oli ehkä hyvä, sillä seuraavana vuonna ajettiin kulujen säästämiseksi Formula 2 -autoilla ja Ferrari oli ainoa talli, joka oli rakentanut auton alusta asti uusien sääntöjen mukaisesti. Enzo Ferrarin suunnittelema Ferrari 500 oli ylivoimainen, sillä Piero Taruffi ja Ascari voittivat kauden kahdeksasta kilpailusta seitsemän, eli kaikki kilpailut mihin he osallistuivat, poikkeuksena Indianapolis 500, johon osallistui melko lailla vain yhdysvaltalaisia. Taruffi voitti yhden, Ascari kuusi kilpailua ja keräsi 36 MM-pistettä voittaen mestaruuden. Toisiksi tuli myös Ferrarin Farina, joka keräsi 24 pistettä. Taruffi oli kolmas 22 pisteellä.

Seuraavana vuonna ylivoima jatkui ja Ascari hallitsi sarjaa alusta asti. Kauden aikana Ascari voitti myös uskomattomat yhdeksän GP:tä putkeen. Voittoputki alkoi 22. kesäkuuta 1952 Belgian GP:stä ja kesti 365 päivän ajan (+ kaksi viikkoa) samaan kisaan asti, kunnes seuraavassa kisassa 5. heinäkuuta 1953 järjestetyssä Ranskan GP:ssä, jonka voittajaksi nousi Mike Hawthorn.

Lancian yhdistyminen talliin ja paluu mestaruustaistoon kuskilegendalla

Alberto Ascarin kuoltua Lancian ja taloudellisten ongelmien kasvettua, Lancia-perhe myi hallitsevan osan Lancia-yhtiöstä ja Scuderia Lancian tarpeisto annettiin Scuderia Ferrarille. Ferrari jatkoi Lancian F1-auto D50:n kehitystä vaikkakin poistivat monia Vittorio Janon uudistusmielisiä sommitteluja ja auto uudelleennimettiin "Lancia-Ferrari D50":ksi ja myöhemmin yksinkertaisesti "Ferrari D50":ksi. 50-luvun puolta väliä hallitsi F1-sarjan eräs menestyksekkäimpiä kuljettajia; Juan Manuel Fangio kyseisellä autolla. Fangio oli voittanut mestaruuden 1951, 1954-55, joten ei ihme, että Ferrari halusi hänet leiriinsä. Kyseinen kausi oli Fangiolle hankala, sillä tämä nousi kunnolla taistelemaan mestaruudesta, vasta voitettuaan Britannian ja Saksan GP:t, jotka olivat kauden loppupuolella. Kauden päätöskisassa Italian GP:ssä Fangion matka päättyi jo varhain kisassa, mutta hänen tallikaverinsa Peter Collins lahjoitti autonsa hänelle (mikä ei ole enää sallittua, niin kuin se 50-luvulla oli). Fangio ajoi kisassa toiseksi, ja koska pisteet sääntöjen mukaan jaettiin, saivat Collins ja Fangio molemmat kolme pistettä, normaalin kuuden sijaan ja Fangio oli maailmanmestari. Erikoista sinänsä oli se, että ellei Collins olisi antanut autoaan Fangiolle, olisi tämä itse ollut mestari.

Hawthornin aikakausi

Kun Fangio siirtyi 1957 Maseratille, missä hän voitti viidennen maailmanmestaruutensa, tarvittiin Ferrarille uusi sankari ja uusi auto, koska D50:stä kehitetty 801 ei ollut enää kilpailukykyinen 250F:hen nähden. Tämän ymmärsi parhaiten brittiläinen Mike Hawthorn. Kaudella 1958 Hawthorn vei mestaruuden yhden pisteen erolla toiseen brittiläiseen, Vanwallilla ajaneeseen Stirling Mossiin (joka oli jo neljännen kerran peräkkäin MM-sarjassa toinen), vaikka Moss voitti neljä kilpailua Hawthornin yhtä vastaan. Mossin talli Vanwall oli kuitenkin eniten pisteitä kerännyt talli. Moss ei koskaan voittanut F1-sarjan maailmanmestaruutta elämänsä aikana.

1960-luku

1959–60 Cooper ja Jack Brabham hallitsivat F1-sarjaa, mutta kun 1961 voimaan tulleet uudet säännöt määräsivät moottorien enimmäistilavuudeksi 1500 kuutiosenttiä, oli Ferrari jälleen ainoa, jolla oli vastaus valmiina. Näin saksalainen Wolfgang von Trips ja amerikkalainen Phil Hill ajoivat kuin omassa sarjassaan. Ratkaisu tapahtui dramaattisesti Hillin hyväksi Tripsien saatua surmansa Italian GP:ssä kauden toiseksi viimeisessä GP:ssä. Hill voitti mestaruuden yhdellä pisteellä ennen von Tripsiä.

Seuraavaa menestystä saatiin odottaa vuoteen 1964 asti, jolloin brittiläinen John Surtees ajoi maailmanmestariksi vain yhden pisteen enemmän keränneenä kuin maamiehensä Graham Hill. Surteesista tuli samalla historian ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa henkilö, joka on onnistunut voittamaan maailmanmestaruuden sekä autoilla että moottoripyörillä (Surtees voitti 1950-luvulla yhteensä kaikkiaan seitsemän ratamoottoripyöräilyn kuljettajien maailmanmestaruutta 500- ja 350-kuutioisissa). 1966 F1-sarjaan tuli mukaan Ferrarin kautta aikojen pahin kilpailijatalli, McLaren.

Kun nuori Chris Amon tuli Ferrarille 1967, Ferrarin kurssi kääntyi alamäkeen. 1967 Lorenzo Bandini kuoli onnettomuudessa Monacossa. Erityisesti auton epäluotettavuus oli ongelmana, ja talli voitti vuosien 1967-1969 aikana vain yhden osakilpailun, jonka vei Jacky Ickx. Vaikka Amon ei koskaan voittanut Ferrarilla (eikä edes koko urallaan) F1-osakilpailua, oli hän tallinsa "lama-aikana" ehdoton ykköskuljettaja. Amon oli monessa kilpailussa monta kertaa aivan ylivoimaisessa johdossa, mutta tekninen vika pilasi haaveet voitosta lähes joka kerta. Kaudella 1968 hän ottikin kolmessa perättäisessä kilpailussa paalupaikan, mutta joka kerta kilpailu päättyi tekniseen vikaan. Muun muassa Kanadan GP:ssä Ferrarin kytkin hajosi Amonin ollessa yli minuutin johdossa toiseksi tulleeseen. Amonin lähdettyä Ferrarilta kauden 1969 jälkeen, talli sai käyttöönsä uuden moottorin, josta tuli erittäin menestyksekäs. Samana vuonna Fiat hankki 50% Ferrarista omistukseensa. Torinolaisen autovalmistajan hankittua jo pari vuotta aikaisemmin Lancian omistukseensa, voidaan sen katsoa antaneen Lancian F1-tallin yhdistymiselle Ferrariin lopulliseen sinetin.

1970-luku

1970-luvun puoliväli ja loppu oli Ferrarin kulta-aikaa. Niki Laudan tuleminen talliin kaudeksi 1974 oli Ferrarin ensimmäinen askel kohti mestaruuksia, jonka Lauda saavutti tallissa heti seuraavana vuonna, samalla Ferrari voitti valmistajien tittelin. Kaudelle 1976 Lauda ja hänen tallitoverinsa Clay Regazzoni olivat jälleen menossa kohti maailmanmestaruutta, kunnes Laudan legendaarinen onnettomuus, Nürburgringin pitkällä yli 22-kilometrisellä radalla sattunut tapaturma oli lähellä viedä hänen henkensä. Auto iskeytyi radan turva-aitoihin niin kovaa, että auto syttyi tuleen. Kuitenkin paikalle sattuneet muut kilpailijat kävivät pelastamassa hänet ja itävaltalainen vietiin kiireesti paikalliseen sairaalaan.

Pappi oli antanut jo viimeisen voitelun Laudalle, mutta tämä ei antanut periksi, vaan ajoi taas kilpailuissa jo 38 päivää onnettomuuden jälkeen, jolloin häneltä oli jäänyt väliin vain kaksi kilpailua. Paluukilpailussa hän ajoi neljänneksi, mutta keskeytykset kauden loppukilpailuissa nostivat tasaisesti kaudella ajaneen brittiläisen McLaren-kuljettaja James Huntin lopulta maailmanmestariksi yhden pisteen erolla, vaikka ero oli pahimmillaan 35 pistettä häntä edellä olleeseen Laudaan. Ferrari voitti kuitenkin selvästi valmistajien maailmanmestaruuden, jonka se uusi seuraavana vuonna samalla, kun Lauda voitti toisen maailmanmestaruutensa. Lauda oli pitkään 15 voitollaan Ferrarin kautta aikain menestynein kuljettaja, ennen kuin Michael Schumacher voitti 16. osakilpailunsa Monacon GP:ssä kaudella 1999 jo neljännellä Ferrari-kaudellaan.

Lauda siirtyi Brabhamille kauden 1977 päätteeksi, jolloin Ferrari tarvitsi itselleen uuden lupaavan kuljettajan. Tällaiseksi osoittautui kanadalainen Gilles Villeneuve. Villeneuve oli erittäin nopea kilpailija, jota kitsaaksi osoittautunut Enzo Ferrarikin tunnusti ihailevansa, vaikka tämä hengenvaarallisen ajotyylinsä takia saattoi rikkoa yhden viikonlopun aikana kaikkiaan jopa seitsemän autoa. Villeneuve nousi legendaksi jo käytännössä vuoden 1979 Yhdysvaltain GP:n myötä, joiden harjoituksissa hän ajoi sateisessa säässä kaikkiaan 11 sekuntia nopeammin kuin harjoitusten toisiksi nopein. Villeneuven periaatteena oli "kaikki tai ei mitään", mikä tuossa tilanteessa kallistui hänen hyväkseen.

Samalla kaudella hän taisteli maailmanmestaruudesta tallikaverinsa eteläafrikkalaisen Jody Scheckterin kanssa. Enzo Ferrari halusi kuitenkin ajattaa ensin Scheckterin maailmanmestariksi ja käski aina tarpeen tulleen antaa Villeneuven päästää Scheckter ohitseen. Villeneuve teki työtä käskettyä. Villeneuven piti voittaa mestaruus seuraavana vuonna, mutta sitä ei tullut hänelle eikä edes Scheckterille, sillä kausi oli erittäin painajaismainen. Ferrari-kuljettajat keräsivät yhteensä vain kahdeksan MM-pistettä, jotka jättivät hallitsevan maailmanmestaritallin vasta 10:nneksi valmistajien taulukossa toiseksi vähiten pisteitä keränneenä tallina. Vain Arrows jäi pisteitä keränneenä tallina sen taakse neljällä pisteellä.

Kausi söi koko Scheckterin motivaation täysin ja hän lopetti uransa tuohon kauteen. Ensi kaudeksi silloisten sääntöjen mukaan, jolloin kuljettajien maailmanmestaruuden voittanut talli, ja sitä ennen saman tittelin voittanut talli vaihtoivat numeroita, eli Ferrarin edelliskauden numerot 1 ja 2 siirtyivät silloiselle mestarille Williamsille ja Williamsin silloiset numerot 27 ja 28 Ferrarille. Villeneuve teki n:o 27:stä todellisen legendan.

1980-luku

Scheckterin lopetus avasi tallipaikan ranskalaiselle Didier Pironille, josta tuli Villeneuven "arkkivihollinen". Villeneuve voitti kaudella 1981 Monacon GP:n, mikä nosti kanadalaisen viimeistään nyt tosilegendaksi. Seuraavaksi kaudeksi Villeneuve lähti varmana tavoittamaan mestaruutta, mutta San Marinon GP:ssä Pironi ohitti Villeneuven vastoin Ferrarin käskyä vain maalin loppusuoralla. Villeneuve vannoi, ettei enää koskaan puhuisi Pironille ja sen lupauksen hän myös piti.

Kauden seuraavan osakilpailun Belgian GP:n aika-ajoissa Villeneuve tavoitteli Pironin kärkiaikaa. Hän kuitenkin ajoi suoraan päin hitaalla kierroksella olleen Jochen Massin Marchia päin, jolloin Villeneuven Ferrari heitti valtavat voltit ja kanadalainen lensi ulos ohjaamosta pudoten maahan ja taittaen tappavasti niskansa. Pironi johti kauden edetessä MM-sarjaa vakuuttavasti, mutta kauden 12. kilpailun sumuisissa aika-ajoissa ranskalainen, vastoin muiden toivomuksia lähti ajamaan nopeata kierrosta. Kesken kierroksen Pironi törmäsi edellä olleeseen hitaalla kierroksella olleeseen Alain Prostiin.

Tällä kertaa Pironi ei kokenut samanlaista kohtaloa kuin ex-tallikaverinsa Villeneuve, vaan "säästyi pelkillä" jalanmurtumisilla. Pironin kohtalona oli loppukausi sairaalassa. Kuitenkin kauden kolmanneksi viimeisen osakilpailun, Sveitsin GP:n jälkeen Keke Rosberg nousi sarjan johtoon otettuaan vasta tuossa kisassa kauden ja koko uran avausvoiton. Rosberg voitti lopulta kyseisellä kaudella maailmanmestaruuden. Pironin F1-ura päättyi kauden loputtua, mutta silti Ferrari voitti valmistajien maailmanmestaruuden.

Tuon kauden jälkeen alkoi Ferrarin pitkä kuivakausi, joka kesti käytännössä vuoteen 1996 asti, jolloin muuan Michael Schumacher palkattiin talliin. Tuota ennen Ferrari roikkui muiden vanavedessä ja joutui seuraamaan kun McLaren ja Williams dominoivat vuorotellen F1-sarjaa.

1990-luvun alkupuolisko

Kaudeksi 1991 Ferrarille siirtyi erittäin lupaava Ranskaa edustanut, mutta syntyperältään italialainen Jean Alesi. Alesi oli vakuuttanut täysin kahtena ensimmäisenä Tyrrell-vuotenaan, jolloin hän oli ajanut muun muassa debyyttikilpailussaan neljänneksi. Alesi ajoi tasaisesti ja saavutti hyviä sijoituksia MM-sarjassa. Uran avausvoitto Kanadan GP:ssä 1995 luokiteltiin usein kaikkien aikojen suosituimmaksi voitoksi. Alesi ajoi voiton nimittäin Gilles Villeneuven legendaariseksi tekemällä numerolla 27 voittoon Villeneuven mukaan nimetyllä radalla. Voitosta huolimatta Alesi ei saanut lisää kilpailuaikaa tallissa, vaan hänen ja silloisen tallikaverinsa Gerhard Bergerin tilalle palkattiin kahtena edellisvuonna maailmanmestaruuden voittanut Saksan Michael Schumacher sekä brittiläinen Eddie Irvine.

1996–2006: Michael Schumacherin aika

Schumacherin tultua Ferrarille 1996, hän nousi heti kiistatta tallin ykköskuljettajaksi. Ferrarin epäluotettavuus kuitenkin maksoi maailmanmestaruuden kolmesta kauden voitosta huolimatta. Williamsin Damon Hill ja edesmenneen Gilles Villeneuven poika Jacques Villeneuve dominoivat sarjaa. Samana vuonna Ferrari onnistui ottamaan aikojen saatossa pahimman kilpailijansa, McLarenin tärkeimmän sponsorin; tupakkamerkki Marlboron yksinoikeudella yhteistyökumppaneihinsa. Marlboro oli ollut Ferrarille pikkusponsori jo vuodesta 1973 ja säilyi tallin näkyvimpänä tukijana aina F1-sarjan tupakanmainontakieltoon 2007 asti.

Seuraavaksi kaudeksi Hill sai potkut Williamsilta ja siirtyi Arrowsille. Tälle kaudelle Ferrarilla oli valmiina huomattavasti kestävämpi koneisto, mikä näkyi tuloksissa. Kauden viimeiseen kilpailuun lähdettäessä Schumacher johti sarjaa yhdellä pisteellä ennen Villeneuveä, mutta "Schumi" ns. sulki ovensa, jolloin Villeneuve osui Ferrariin. Schumi teki saman Damon Hillille täsmälleen samassa tilanteessa kolme vuotta aiemmin Australian GP:ssä, jossa Schumi varmisti avausmestaruutensa. Tällä kertaa Schumi oli ainoa, joka kärsi tilanteesta, sillä hän joutui keskeyttämään ja kaiken lisäksi hänen kakkossijansa hylättiin MM-sarjassa. Villeneuve ajoi kolmossijallaan maailmanmestariksi. Samassa kilpailussa myös Mika Häkkinen voitti ensimmäisen kerran urallaan.

Kaudella 1998 Schumacher kävi tasaväkistä kamppailua mestaruudesta McLarenin Mika Häkkisen kanssa ja voitti kauden aikana kuusi kilpailua, mutta kauden viimeisessä kilpailussa Schumacherin auto sammui lähtöruudukkoon ja hän joutui lähtemään viimeiseltä tilalta. Lopulta rengasrikko päätti Schumacherin menon kolmannelta paikalta, jolloin Häkkinen kurvaili mestaruuteen.

Kaudella 1999 Schumacher oli jälleen mestaruustaistossa mukana, kunnes kauden puolivälissä Britannian GP:ssä auton ajauduttua ulos Schumacherin jalka katkesi ja hänen loppukautensa jäi väliin kahta viimeistä kilpailua lukuun ottamatta, joiden aika-ajoissa hän sijoittui paalulle ja auttoi kahdella kakkossijallaan Ferraria merkkimestaruuteen. Schumacherin ollessa sairaslomalla häntä tuurasi Mika Salo kuuden osakilpailun verran. Salo ajoikin kohtalaisesti Ferrarilla sijoittuen parhaimmillaan jopa toiseksi Saksan GP:ssä. Hän olisi jopa voittanut tuon kisan, jollei tallimääräyksen vuoksi olisi joutunut päästämään tallikaverinsa Eddie Irvinen edelleen 21 kierrosta ennen maalia.

Vihdoin kaudella 2000 Schumacher voitti ensimmäisen mestaruutensa Ferrarin riveissä ja saavutti kauden aikana yhdeksän voittoa. Mestaruuskamppailu Mika Häkkisen kanssa ratkesi vahvaan loppukauteen: Schumacher voitti kauden viimeiset neljä kilpailua ja hän varmisti mestaruutensa jo ennen kauden päättävää osakilpailua.

Kaudella 2001 Schumacher oli ylivoimainen Ferrari F2001 autollaan, kun hän voitti mestaruuden jo kauden viidenneksi viimeisessä kilpailussa Unkarin GP:ssä, mutta kausi 2002 oli vieläkin hulppeampi: mestaruus ratkesi jo kauden seitsemänneksi viimeisessä kilpailussa Ranskan GP:ssä, ja Schumacher voitti peräti 11 kauden 17 kilpailusta. Viides mestaruus tiesi samalla sitä, että hän siirtyi Juan Manuel Fangion rinnalle eniten mestaruuksia voittaneena kuljettajana.

Kaudella 2003 Schumacher joutui käymään jälleen kovan mestaruustaiston, tällä kertaa yhdessä McLarenin Kimi Räikkösen ja Williamsin Juan Pablo Montoyan kanssa. Schumacher voitti kaudella kuusi osakilpailua, ja vaikka mestaruustaisto oli vielä viimeisessä kilpailussa avoin, olivat kilpakumppani Räikkösen mahdollisuudet mestaruuteen lähinnä teoreettiset: Schumacherin ei tarvinnut muuta kuin sijoittua pisteille voittaakseen mestaruuden. Sen hän myös teki sijoittumalla kahdeksanneksi, ja hän voitti kuudennen mestaruutensa kahden pisteen erolla Räikköseen. Kaudella Ferrarin epäiltiin kärsineen Bridgestone-renkaiden huonommasta nopeudesta kuumilla radoilla, sillä Ferrari näytti ylivoimaiselta kauden alussa, mutta kauden keskivaiheilla ylivoima oli jo tyystin kadonnut. Toisaalta mestaruustaiston ratkaisseessa kauden toiseksi viimeisessä Yhdysvaltain GP:ssä Schumacherin nähtiin kuitenkin voittavan juuri Bridgestone-renkaiden avulla: kilpailun aikana tuli rankkasade ja Bridgestonen tuolloin ylivoimaisina pidetyillä sadekelirenkailla Schumacher ajoi muita selvästi nopeammin ja nousi monta sijoitusta ylöspäin (Schumacher ensin putosi monta sijaa, koska Bridgestonen kuivan kelin renkaat ovat Michelinin renkaita huonommat sateella, mutta saatuaan sadekelirenkaat alle tilanne muuttui dramaattisesti). Lisäksi kaudella muuttui pistejärjestelmä, joka auttoi vastustajia saavuttamaan Schumacherin etumatkan. Vanhalla järjestelmällä hän olisi ollut selkeä mestari suuremmalla piste-erolla.

Seuraava kausi 2004 oli Schumacherin mestaruuskausista hulppein: hän voitti 13 kauden 18 osakilpailusta ja peräti 12 kauden 13 ensimmäisestä osakilpailusta, eikä muilla kuljettajilla ollut mitään mahdollisuuksia mestaruustaistoon, vaikka tallikaveri Rubens Barrichellolla oli vielä teoreettiset mahdollisuudet kauden viidenneksi viimeisessä Belgian GP:ssä.

Kausi 2005 oli Schumacherille vaikeampi, eikä hän voittanut kuin fiaskoksi muotoutuneen Yhdysvaltojen GP:n. MM-pisteissä hän oli kolmantena, keräten 62 pistettä ja jääden mestaruuden voittaneesta Renault'n Fernando Alonsosta 71 pistettä.

Kaudelle 2006 Schumi lähti n:o 5 autossaan. Aiempina kausina saksalaisen tallitoverina toiminut Rubens Barrichello oli saanut tarpeekseen kakkosviulun soittajan roolista, ja vaihtoi kaudeksi 2006 Hondalle. Barrichellon korvasi Sauberilta siirtynyt brasilialainen Felipe Massa, jolla oli jo ennestään läheisiä kontakteja Ferrarin johtoon. Kun vielä kaksi osakilpailua on jäljellä Schumi on ehtinyt voittaa San Marinossa (rikkoi aika-ajoissa Ayrton Sennan paalupaikkaennätyksen 66. paalupaikallaan), Euroopan GP:n, Yhdysvalloissa, Ranskassa (hän otti siellä ennätyksellisen kahdeksannen voiton samalla radalla), Saksassa, Italiassa, jossa hän samalla ilmoitti lopettavansa uransa kuluvan kauden jälkeen sekä Kiinassa. Vasta Kiinan voiton jälkeen, hän nousi käytännössä MM-sarjan johtoon, vaikka hänellä on yhtä paljon pisteitä kuin MM-sarjaa kauden ensimmäisestä kilpailusta alkaen MM-sarjaa johtanut Fernando Alonso, sillä hänellä on seitsemän voittoa Alonson kuutta vastaan. Japanin GP 2006 muutti taiston aivan toisenlaiseksi. Schumacher johti kisaa selkeästi, ennen Renault'n Fernando Alonsoa, mutta vähän ennen maalia pamahti Ferrarin moottori ja Schumacher joutui keskeyttämään. Monet ihmettelivät tapausta, sillä Schumacherin auton moottori on virallisesti hajonnut viimeksi noin 6 vuotta sitten. Taistelu MM-tittelistä muuttui radikaalisti, sillä Alonso ajoi kisan voittoon ja nappasti 10 lisäpistettä. Ero oli Schumacheriin jo 10 pistettä, joka tarkoitti sitä että Schumin olisi pitänyt voittaa viimeinen kilpailu, ja Alonson jäädä pisteittä. Kauden viimeisessä kilpailussa polttoaineenpaineen katoaminen pilasi Schumin aika-ajon, ja lähtöruutu kisaan oli vasta kymmenes. Kun kilpailua oli ajettu seitsemän kierrosta, räjähti Schumin takarengas hänen juuri ohitettuaan Renault'n Fisichellan. Schumi joutui aloittamaan raivaamisen kohti kärkeä kisan hänniltä, ja onnistui nousemaan aina neljänneksi asti. Kilpailun voitti Schumin tallikaveri Felipe Massa. Lehdistössä Schumacherin loppukisojen esityksiä katsottiin hyvin suopeasti, vaikka tekniset ja muut ongelmat veivät lopulta mahdollisuuden mestaruuteen.

2007–2014: Uusi aikakausi

Kun Schumacher lopetti uransa ja tekninen johtaja Ross Brawn vetäytyi tilapäisesti formuloista, alkoi Ferrarilla uusi aikakausi. Schumin paikan ottanut Kimi Räikkönen oli kovien paineiden alla astuessaan seitsenkertaisen maailmanmestarin saappaisiin. Sen sijaan toisen kuljettajan Felipe Massan oli näytettävä olevansa nopeampi kuin Räikkönen, koska hän ei halunnut tyytyä suomalaisen aisankannattajan rooliin. Monelta taholta ennustettiin, että Ferrari menettäisi iskukykyään johtohahmojen syrjäänastumisen johdosta. Testeissä Ferrari piti kuitenkin kärkivauhtia, ja talli lähtikin ennakkosuosikkina Australian avauskilpailuun.

Räikkönen voitti kauden avauskilpailun ylivoimaisesti, ja lehdistössä veikkailtiin jo ylivoiman jatkuvan koko kauden. Toisin kuitenkin kävi, muun muassa Ferrari-auton pohjalevyratkaisun kieltämisen sekä tuulitunneliongelmien vuoksi McLaren otti kauden ensimmäisellä kolmanneksella selvän johtoaseman sekä kuljettajien että tallien MM-pisteissä. Räikkösen kaksi peräkkäistä voittoa kauden keskivaiheilla nostivat hänet takaisin MM-taistoon, vaikka matkaa kärkeen oli pahimmillaan jo 26 pistettä. Räikkönen voitti kauden neljästä viimeisestä osakilpailusta kolme ja saavutti näin kuljettajien mestaruuden yhden pisteen erolla McLaren-kuljettajiin Lewis Hamilton ja Fernando Alonso. Ferrari voitti myös valmistajien MM-tittelin.

Tammikuussa 2008 tallin johdossa tapahtui jälleen muutoksia. Marraskuussa 2007 ilmoitettiin Jean Todtin siirtyvän pois tallipäällikön paikalta, hänen paikkansa otti Stefano Domenicali. Myös tekninen johtaja vaihtui, Mario Almondon paikan otti Aldo Costa.

Kaudella 2008 Ferrari voitti jälleen valmistajien maailmanmestaruuden, mutta kuljettajien MM-taiston vei McLarenin Lewis Hamilton vain pisteen erolla Felipe Massaan.

Kausi 2009 alkoi tallilta huonosti Australiassa, sillä Felipe Massa keskeytti kilpailun tekniseen vikaan ja Kimi Räikkönen ajoi autolla seinään ja keskeytti myöhemmin. Hänellä oli myös rengasvaikeuksia. Mutta Bahrainissa aukesi pistetili. Kauden alkupuolisko olikin vaikea Ferrarille ja Felipe Massan loukkaantuminen Unkarin GP:ssä vaikeutti tallin tilannetta entisestään. Belgiassa Kimi Räikkönen ajoi tallille kauden ensimmäisen voiton, mutta samalla Massaa tuuraamaan nostettu testikuljettaja Luca Badoer sijoittui viimeiseksi. Badoer korvattiin Italian GP:ssä Force Indian Giancarlo Fisichellalla, mutta hän ei kyennyt ajamaan loppukautta pistesijoilla tallin autolla.

Kauden jälkeen Ferrarin sponsoriksi tuli Santander-pankki ja kilpakuljettajaksi Räikkösen tilalle Fernando Alonso. Kausi 2010 lähti hyvin käyntiin, kun Fernando Alonso ja Felipe Massa ajoivat kaksoisvoittoon. Seuraavissa kilpailuissa Ferrarin vauhti ei riittänyt haastamaan Red Bullin ja McLarenin autoja, mutta Alonso taisteli mestaruudesta viimeiseen osakilpailuun asti, kunnes hävisi mestaruuden Sebastian Vettelille neljällä pisteellä. Felipe Massa ei pystynyt haastamaan Alonsoa joutuen Saksan kilpailussa päästämään Alonson edelleen tallimääräyksellä. Ferrari sai tästä 100 000 euron sakot. Loppupisteissä Ferrari sijoittui kolmanneksi.

Kaudella 2011 Ferrari ei pystynyt haastamaan Red Bullin autoja ja saavutti kaudella vain yhden voiton Alonson ajamana.

Kaudella 2012 talli sijoittui valmistajien sarjan toiseksi. Tallin kuljettaja Alonso voitti kolme kilpailua ja taisteli kuljettajien mestaruudesta viimeiseen kilpailuun saakka, mutta hävisi lopulta kolmella pisteellä Sebastian Vettelille.

Vuonna 2013 Alonso otti kaksi voittoa Kiinasta ja Espanjasta uusien MM-sarjan kakkospaikan. Ferrari sijoittui kolmanneksi.

Kaudella 2014 F1-autojen siirtyessä 1,6-litraisiin V6-turbomoottoreihin talli joutui vaikeuksiin eteenkin moottorin heikkouden takia. Kausi oli tallin historian surkeimpia sen jäädessä valmistajien sarjassa neljänneksi (tosin kaudella 1980 talli sijoittui 10. valmistajien sarjassa). Ainoat kohokohdat olivat Alonson kaksi palkintosijaa Kiinasta ja Unkarista. Felipe Massan lähdettyä Ferrarilta kauden 2013 päätteeksi hänen paikansa otti paluun talliin tehnyt Kimi Räikkönen. Kausi oli kuitenkin Räikköselle erittäin huono ja hän saavutti vain hajanaisia pistesijoja (parhaana sijoituksenaan Belgian GP:n 4. sija)

2015–: Ferrarin uusi alku

Kauden 2014 aikana Ferrarin organisaatio koki mittavia muutoksia, muun muassa tallipäällikkö Stefano Domenicali sai lähteä tallista ja hänen paikalle otettiin Marco Mattiacci. Mattiaccin sopimus kuitenkin kesti vain kyseisen kauden ajan ja hänen paikkansa otti kaudella 2015 Maurizio Arrivabene. Talli vaihtoi jo kauden 2013 aikana myös teknisen johtajansa, Aldo Costan siirtyessä Mercedekselle hänen paikkansa otti James Allison. Samalla myös vaihtui Ferrarin puheenjohtaja kun Luca di Montezemolo ilmoitti jättävänsä tehtävänsä ja hänen paikansa otti syys-lokakuussa 2014 Sergio Marchionne.

Ferrari sai myös talliinsa uuden kuljettajan kun Alonson paikan otti Red Bullilta lähtenyt Sebastian Vettel ja Räikkönen jatkoi tallissa. Auton suorituskyky huomattiin selvästi parantuneen viime kaudesta ja Ferrarin-moottorit osoittautuivat tehokkaiksi viime vuoteen verrattuna. Vettel ajoi Ferrari-debyytissään heti palkintosijalle ollen Australian GP:n kolmas. Seuraavassa kilpailussa Malesian GP:ssä Vettel ajoi uransa toisessa Ferrari kilpailussaan tallille sensaatiomaisen voiton päihittäen molemmat Mercedes-kuljettajat. Voitto oli tallille ensimmäinen sitten Espanjan GP:n 2013. Bahrainin GP:ssä Räikkönen ajoi Ferrari-paluunsa ensimmäisen palkintokorokesijan ollen kilpailun toinen. Unkarin GP:ssä Vettel ja Räikkönen nousivat ensimmäisellä kierroksella molempien Mercedes-kuljettajien ohi kaksoisjohtoon ja talli oli lähellä jopa kaksoisvoittoa, kunnes Räikkönen joutui keskeyttämään MGU-K -laitteen hajoamisen vuoksi. Vettel kuitenkin piti kärkipaikkansa ja otti Ferrarille kauden toisen voiton.

Belgian GP:ssä Ferrari ajoi historiansa 900:n osakilpailunsa. Juhlakilpailu meni kuitenkin vaisusti Vettelin keskeytettyä kaksi kierrosta ennen maalia rengasrikkoon ja Räikkösen ollessa vasta seitsemäs. Singaporessa Vettel ajoi Ferrarille ensimmäisen paalupaikan sitten Saksan GP:n 2012. Kilpailussa molemmat Ferrarit ajoivat palkintokorokkeelle ensimmäisen kerran Espanjan GP:n 2013 jälkeen, kun Vettel voitti kilpailun ja Räikkönen oli kolmas. Meksikon osakilpailussa molemmat Ferrarit joutuivat keskeyttämään, kun Räikkönen kolaroi Valtteri Bottaksen kanssa ja Vettel keskeytti ulosajoon, ja kyseessä oli ensimmäinen molempien tallin kuljettajien keskeytys sitten Australian GP:n 2006.

Kuljettajat

Alberto Ascari (1950–1954) Clemente Biondetti (1950) Dorino Serafini (1950) Luigi Villoresi (1950–1953) Peter Whitehead (1950–1952) Raymond Sommer (1950) Giuseppe Farina (1951–1955) José Froilán González (1951, 1954–1955, 1960) Piero Taruffi (1951–1952, 1954–1955) Reg Parnell (1951, 1954) Rudi Fischer (1951–1952) André Simon (1952) Charles de Tornaco (1952–1953) Gianfranco Comotti (1952) Hans Stuck (1952) Louis Rosier (1952–1954) Maurice Trintignant (1952, 1954) Peter Hirt (1952–1953) Piero Carini (1952–1953) Roger Laurent (1952) Roy Salvadori (1952) Rudolf Schöller (1952) Jacques Swaters (1953–1954) Kurt Adolff (1953) Max de Terra (1953) Mike Hawthorn (1953–1955, 1958) Umberto Maglioli (1953–1955) Robert Manzon (1954) Eugenio Castellotti (1955–1956) Harry Schell (1955) Johnny Claes (1955) Paul Frère (1955–1956) Alfonso de Portago (1956–1957) André Pilette (1956) Giorgio Scarlatti (1956) Juan Manuel Fangio (1956) Luigi Musso (1956, 1958) Olivier Gendebien (1956, 1958–1959, 1961) Peter Collins (1956–1958) Wolfgang von Trips (1956, 1958–1961) Alejandro de Tomaso (1957) Phil Hill (1958–1962) Cliff Allison (1959–1960) Dan Gurney (1959) Jean Behra (1959) Tony Brooks (1959) Richie Ginther (1960–1961)

Willy Mairesse (1960–1963) Giancarlo Baghetti (1961–1962) Lorenzo Bandini (1961–1967) Ricardo Rodríguez (1961–1962) John Surtees (1963–1966) Ludovico Scarfiotti (1963–1967) Pedro Rodríguez (1964–1965, 1969) Bob Bondurant (1965) Nino Vaccarella (1965) Mike Parkes (1966–1967) Chris Amon (1967–1969) Jonathan Williams (1967) Andrea de Adamich (1968) Derek Bell (1968) Jacky Ickx (1968, 1970–1973) Ernesto Brambilla (1969) Clay Regazzoni (1970–1972, 1974–1976) Ignazio Giunti (1970) Mario Andretti (1971–1972, 1982) Arturo Merzario (1972–1973) Nanni Galli (1972) Niki Lauda (1974–1977) Carlos Reutemann (1976–1978) Gilles Villeneuve (1978–1982) Jody Scheckter (1979–1980) Didier Pironi (1981–1982) Patrick Tambay (1982–1983) René Arnoux (1983–1985) Michele Alboreto (1984–1988) Stefan Johansson (1985–1986) Gerhard Berger (1987–1989, 1993–1995) Nigel Mansell (1989–1990) Alain Prost (1990–1991) Gianni Morbidelli (1991) Jean Alesi (1991–1995) Ivan Capelli (1992) Nicola Larini (1992, 1994) Eddie Irvine (1996–1999) Michael Schumacher (1996–2006) Mika Salo (1999) Rubens Barrichello (2000–2005) Felipe Massa (2006–2013) Kimi Räikkönen (2007–2009, 2014–) Luca Badoer (2009) Giancarlo Fisichella (2009) Fernando Alonso (2010–2014) Sebastian Vettel (2015-)

Tallin nykyisten kuljettajien nimet on vahvennettu.

Suomalaisten saavutukset Ferrari-tallissa

Jyrki Järvilehto

• Testikuljettajana kaudella 1989

Mika Salo

• Kaudet: 1999
• Kilpailut: 6
• Voitot: 0
  • Palkintopallisijat: 2
  • Paras sijoitus: 2.
• Pisteitä: 10

Kimi Räikkönen

• Kaudet: 2007–2009, 2014–
• Kilpailut: 90
• Voitot: 9
  • Palkintopallisijat: 29
  • Paras sijoitus: 1.
• Pisteitä: 438
• Maailmanmestari 2007

Ferrari F1-moottorit

Omiin voimanlähteisiin luottaminen aikojen alusta

Toisin kuin esimerkiksi pahin kilpailijansa McLaren ja varsinkin monet muut brittiläiset F1-tallit, on Ferrarin politiikkana niin F1-kuin urheiluautoissaankin ollut omien moottorien käyttäminen. Vaikkakin Ferrarin F1-autojen katteissa on nähty Fiatin ja nykyisin Alfa Romeon (merkki, jonka autoilla talli aloitti kilpailutoimintansa 1930-luvulla) logot, ovat nämä olleet tallille vain sponsoreita.

Ferrarin moottoria käyttävät Formula 1 -tallit

Kaudella 2017 Ferrarin asiakasmoottoreita käyttävät Sauber ja Haas. Aikaisemmin Ferrarin moottoria ovat käyttäneet myös Minardi (1991), Scuderia Italia (1992–1993), Spyker F1 (2007), Force India (2008), Marussia (2014) ja Toro Rosso (2007–2013 & 2016).

Ferrari muissa moottoriurheilulajeissa

Ferrari on osallistunut myös urheiluautojen MM-sarjaan, jossa se on voittanut valmistajien mestaruuden 1953, 1954, 1956-58, 1960-65, 1967 & 1972. 2017 Ferrari voitti WEC-sarjan GT-luokan merkkimestaruuden. Ferrari harkitsi 80-luvun lopulla siirtymistä F1:stä amerikkalaiseen monoposto-sarja CARTiin, tätä varten rakenneettiin IndyCar-auto 637.

Ulkoiset linkit

• Scuderia Ferrarin nettivut (englanniksi & italiaksi)

Lähteet

• Artikkeli käyttää sisältöä Wikipedian Scuderia_Ferrari-artikkelista. Wikipediasta voi ottaa tekstiä tietyin ehdoin, koska Wikipedia on GFDL-lisenssillä.
• Artikkeli käyttää sisältöä englanninkielisen Wikipedian History_of_Scuderia_Ferrari-artikkelista. Wikipediasta voi ottaa tekstiä tietyin ehdoin, koska Wikipedia on GFDL-lisenssillä.
• Artikkeli käyttää sisältöä englanninkielisen Wikipedian Lancia_D50-artikkelista. Wikipediasta voi ottaa tekstiä tietyin ehdoin, koska Wikipedia on GFDL-lisenssillä.
• Artikkeli käyttää sisältöä englanninkielisen Wikipedian World_Sportscar_Championship-artikkelista. Wikipediasta voi ottaa tekstiä tietyin ehdoin, koska Wikipedia on GFDL-lisenssillä.
• Artikkeli käyttää sisältöä englanninkielisen Wikipedian Ferrari_637-artikkelista. Wikipediasta voi ottaa tekstiä tietyin ehdoin, koska Wikipedia on GFDL-lisenssillä.
• Motorsport.com - FIA confirms ban on tobacco advertising
• races.ferrari.com - WEC – Ferrari wins Manufacturers’ World Championship