Locomobile Company of America

Locomobile Company of America
Yrityksen perustusmaa ja paikka	Yhdysvallat, {{{perustuspaikka}}}
Tuotannon aloitus	[[1899, fuusioitu 1922 Durant Motorsiin, jonka omana merkkinä vuoteen 1929]]
Autokonserni
Vuotuinen valmistusmäärä
Sijainti Suomen rekisteröintitilastossa
Suomen maahantuoja
Suosituin malli

1899-1902 Locomobile Runabout

Locomobilen höyrykone

1907 Locomobile Type E Touring

n. 1917 Locomobile 48

Locomobile Company of America oli amerikkalainen, vuonna 1899 perustettu, ajoneuvoja valmistanut yhtiö. Kaksi ensimmäistä vuottaan yhtiön toimipaikka sijaitsi Massachusettsin Water- townissa, mutta vuoden 1900 aikana se siirtyi Connecticutin Bridgeportiin, jossa se pysyi tuotantonsa lopettamiseen. Locomobile Company valmisti pienikokoisia ja edullisia höyryautoja vuoteen 1902 asti, tämän jälkeen mallisto laajeni ja vaunujen varustelu muuttui kalliimpaan suuntaan. Yhtiö esitteli ensimmäisen Ottomoottorisen mallinsa vuonna 1904, höyryautojen valmistus jatkui rinnan näiden kanssa, lähdetiedon mukaan yhtiö kauppasi höyryautojen edustusta vielä vuonna 1905.[[1]] Vuonna 1922 Locomobile Company siirtyi Durant Motorsin omistukseen mutta jo vuonna 1929, Durant Motorsin taloudellisten vaikeuksien myötä, sen toiminta lakkautettiin. Osana Durant Motorsia Locomobile oli oma itsenäinen merkkinsä, valmistaen autoja malliston huipulle.

Yhtiön historia

Locomobile Company of America perustettiin vuonna 1899, kun amerikkalainen liikemies ja Cosmopolitan-lehden päätoimittaja sekä julkaisija John Brisben Walker osti Stanleyn veljeksiltä höyrykäyttöisen vaunun suunnitelmat ja oikeudet. Kaksosveljekset Francis Edgar ja Freelan Oscar Stanley olivat valmistaneet vuosien 1898 - 99 aikana höyrykäyttöisiä vaunuja jo parisataa kappaletta, mikä oli huomattavasti enemmän kuin minkään muun amerikkalaisen höyryautovalmistajan tuotanto. Walker myi puolet yhtiöstä katujen ja maanteiden asfaltoinnilla vaurastuneelle Amzi Lorenzo Barberille, mutta heidän yhteistyönsä lakkasi jo pian alkamisen jälkeen. Heidän erottuaan Walker perusti New Yorkin Tarrytowniin, entisiin Stanleyn veljesten toimitiloihin, uuden höyryautoja valmistavan yhtiön Mobile Company of American ja Barber jatkoi Locomobile Company of American kanssa. Stanleyn veljekset palkattiin Locomobile Companyn johtoon, konsultoimaan yhtiön ja komponenttivalmistajien välillä. Stanleyille sopimus Locomobile Companyn kanssa oli todella tuottoisa, ensin he myivät patentit ja suunnitelmat yhtiölle tähtitieteelliseen hintaan ja sen jälkeen he voivat saman yhtiön palkka- listoilla suunnitella ja kehittää omiin suunnitelmiinsa pohjautuvaa höyryautoa teknisesti paremmaksi, kunnes vuonna 1902 he perustivat höyryautoja valmistavan Stanley Motor Carriage Companyn. Yhtiöstä tuli Locombilen pahin kilpailija, lisäksi Stanleyn veljekset ja Barber kävivät vuosia kestäneitä patenttioikeudenkäyntejä. Patenttikiistat loppuivat kun Stanleyn autojen suunnittelu muuttui radikaalisti, moottorin siirryttyä auton keulalle ja Locomobilen lopetettua höyryautojen valmistuksen.

Uudet kulkuneuvot herättivät uutuuksia janoavan amerikkalaisen keskiluokan kiinnostuksen ja jotkin käyttäjät, kuten lääkärit ja myyntimiehet, kokivat ne jopa hyödyllisinä. Höyrykoneiden kehitys oli nopeaa, lukuisten eri valmistajien kehitystyön ansiosta ja vuosisadan vaihteen höyryauto peittosi käyttömukavuudeltaan saman aikakauden polttomoottoriset versiot kevyesti. Vuosien 1899 - 1903 aikana yhtiö valmisti arviolta 5000 höyryautoa.[[2]] Tyypillinen Locomobilen hörykone oli kaksisylinterinen, iskutilavuudeltaan 57 kuutiotuumaa (927 cm³), porauksen ollessa 3 tuumaa (76,2 mm) ja iskunpituuden 4 tuumaa (102mm). Teräslankapäällysteinen 500 psi (n. 34,5 bar) pakkokiertokattila (flash boiler)[[3]] käytti polttoaineenaan aika- kaudelle tyypillistä, maaöljystä tai turve- tai kivihiilitervasta tislattua polttoainetta, mutta teoriassa polttoaineena kävi mikä tahansa palava materiaali. Höyrykone oli sijoitettu makuulleen, puurakenteisen ajoneuvon "keskilaivaan". Aluksi Locomobile oli tarjolla vain yhtenä versiona, edullisena Runabout- mallina, mutta vuonna 1901 tarjolla oli jo seitsemän erilaista korivaihtoehtoa.

Ottomoottoreihin siirtyminen

Locomobile Companyn kulta-aika alkaa vuodesta 1902 ja kiteytyy kahteen henkilöön; nuoreen ja lahjakkaaseen suunnittelijaan Andrew Lawrence Rikeriin joka istuu myös yhtiön hallituksessa sekä Barberin vävyyn Samuel Todd Davisiin, joka toimi mm. yhtiön talousjohtajana. Davis näki että tulevaisuuden autojen voimanlähteenä olisi polttomoottori ja hänen kehotuksestaan yhtiö alkoi siirtymään höyrykoneista ottomottoreihin. Yhtiöön palkattiin alalla jo hyvin tunnettu Riker, jolla oli jo 18-vuotiaana kaksi patenttia bensiinimoottorisiin autoihin ja joka oli valmistanut sähköautoja aiemmin omistamassaan Riker Electric Motor Company. Siellä oli myös, Rikerin patenteilla, valmistettu kaksi ottomottorista autoa, vuoden 1901 2-sylinterinen ja 8-hevosvoimainen Malli A sekä 4-sylinterinen ja 12-hevosvoimainen Malli B. Vuoden 1902 ottomoottorinen Locomobile on siis Rikerin Malli C. Se oli viiden hengen tonneau-korilla varustettu oikea auto, ja muutos yhtiön aiemmin valmistamiin kevyisiin, höyrykoneisiin kärryihin (buggy) oli melkoinen. Auto oli rakennettu ranskalaisen Panhard & Levassorin luoman Système Panhard-kaavan mukaisesti. Nelisylinterinen, nestejäähdytetty moottori sijaitsi auton keulalla pituussuuntaisesti, sen jatkeena oli kolmeportainen siirtopyörävaihteisto sekä voimansiirto taka-akselille, ketjun välityksellä. Moottorin teho oli 12 hevosvoimaa. Auton runko oli teräsprofiilipalkkia ja auto painoi 2200 paunaa eli lähes tonnin.

Kuten lähes kaikki tuon aikakauden autonvalmistajat, myös Locomobile Company osallistui autokilpailuihin, luodakseen ostajien keskuudessa mainetta kestävänä ja nopeana automerkkinä. Vuoden 1905 Gordon Bennett Cupiin yhtiö osallistui amerikanirlantilaisen kilpa-ajaja Joe Tracyn ohjaamalla 17,7 litran moottorilla varustetulla kilpa-autolla. Ranskassa, Auvergnen Circuit de Charadella (silloiselta nimeltään Circuit d'Auvergne) ajetussa kisassa vaihteistoviasta kärsinyt Tracy kykeni ajamaan vain kaksi kierrosta ennen keskeyttämistään. Saman vuoden Vanderbilt Cupissa Tracy pärjäsi jo paremmin, sijoittuen kolmanneksi. Vuoden 1906 Vanderbilt Cupiin tehdas ilmoitti 90 hevosvoimaisella (67 kW), 16,2-litraisella (989 cid) sekaventtiilimoottorilla varustetun auton. Tracy ei menestynyt tälläkään kertaa, sillä autoa vaivasivat rengasongelmat. Vuodelle 1908 Riker oli suunnitellut 120 hevosvoimaisen 16,9 litraisella (1032 cid) kansiventtiilimoottorilla varustetun kilpa-auton. Amerikkalaisen George Robertsonin kuljettama, numerolla 16 varustettu Locomobile voitti vuoden 1908 Vanderbilt Cupin ja Locomobile tuli myös kolmanneksi, kuljettajanaan Joe Florida. Locomobile oli ensimmäinen amerikkalaisvalmisteinen merkki, joka oli voittanut kansainvälisen autokilpailun. Kisaratoja 1900-luvun alussa hallitsivat eurooppalaiset merkit kuten Mercedes, Fiat ja Isotta-Fraschini.

Aika ennen I-maailmansotaa

Vuonna 1904 tuli tuotantoon Malli D, aluksi nelisylinterisen rivimoottorin teho oli 16 hevosvoimaa, mutta se nousi 22:een saman vuoden aikana. Vuosien 1906 - 1913 aikana yhtiö valmisti eri versioita nelisylinterisillä moottoreilla, joiden teho vaihteli 30 - 40 hevosvoiman välillä. Tarkemmat tiedot valmistetuista malleista löytyvät artikkelin lopussa olevasta taulukosta. Voimansiirto vaihteistolta taka-akselille oli välitetty ketjulla vuoden 1909 L-malliin asti ja vuoteen 1912 mennessä kaikkien mallien voimansiirto oli välitetty kardaaniakselilla. Locomobilen kaikki mallit valmistettiin oikealla puolella olevilla ohjauslaitteilla aina vuoteen 1915 asti, jolloin markkinat pakotettiin, Henry Fordin vahvasti lobbaamana, yhteiseen standardiin ja vasemmanpuoleisiin ohjauslaitteisiin.

Locomobilen pahimmat kilpailijat olivat luksusautoja valmistaneet Pierce-Arrow, Peerless ja Packard. Davis ja Riker olivat asettaneet tavoitteen: Locomobilen tuli olla paras amerikkalainen auto ja iskulause "Best Built Car in America" alkoi näkyä mainoksissa. Davis myös julkaisi yhteiskunnan ylimmälle portaalle suunnatuissa aikakauslehdissä tiedotteen yhtiön uudesta autojen valmistuspolitiikasta, Locomobile valmistaisi ennemmin laatua kuin määriä ja siksi valmistuvien autojen määrä olisi neljä kappaletta päivässä. Locomobile valmisti itse kaikki alustan ja tekniikan osat Bridgeportin tehtaillaan. Kun myyntiedustajalta saapui tehtaalle tilaus autosta, kuuden mekaanikon tiimi keräsi halutunlaisen auton tekniikan osat ja kokosi niistä valmiin alustan koritettavaksi. Laadun takeena, tiimin päämekaanikko stanssasi kokoonpanon yhteydessä nimikirjaimensa moottorin runkolaakerien kansiin. Kun alusta oli läpäissyt koeajon, se lähetettiin koritettavaksi Bridgeport Body Works- tai Blue Ribbon Body-koripajoille. Korivalmistaja numeroi Locomobilen korit, niittaamalla numeroidun tunnuskilven kujettajan oven kynnykseen.

Vuonna 1911 esiteltiin Rikerin uusin auto, Malli M. Moottorina oli 475 kuutiotuumainen (7784 cm³) sivuventtiili-rivikuutonen. Moottori oli ns. T-head, jossa venttiilit sijaitsevat sylinterin molemmin puolin, tällainen rakenne vaatii kaksi sylinterilohkoon sijoitettua nokka-akselia. Varsinaisia sylinterikansia ei ollut, vaan sylinteri ja kansi olivat yhtä valua, niitä oli moottorissa kolme kappaletta. Kampiakseli oli tuettu yhdeksällä runkolaakerilla ja moottorin teho oli 48 hevosvoimaa. Itse auton akseliväli oli 142 tuumaa (3607 mm) ja massaa sillä oli kolme tonnia. Se oli valmistettu hienoimmista ja laadukkaimista materiaaleista: alumiinia, messinkiä ja jaloterästä oli käytetty ympäri autoa ja moottorin kampikammio oli pronssivalua. Uusi malli otettiin hyvin vastaan ja se teki hyvää sekä Locomobile Companyn taloudelle, että sen tavoitteille olla automaailman ykkönen. Näihin aikoihin auoja alettiin mainostaa lehdissä kyseessä olevan vuoden uutena mallina, vaikka autojen valmistajilta tulikin varsinaisia uusia tai muuteltuja malleja silloin kun katsottiin soveliaaksi julkistaa jokin muutos. Näitä jonkin mallin eri kehitysversioita kutsuttiin sarjoiksi (series), ja ne saattoivat muuttua kesken mallivuoden. Esimerkkinä ensimmäinen valmistunut Malli M vuodelta 1911, joka on siis sarjaa yksi, numeroina M-48-1. Näitä valmistui kyseisenä vuonna kolme kappaletta. Vuodelle 1912 autoon tehtiin joitain muutoksia, jolloin se muuttui sarjaksi 2 (M-48-2), näitä valmistui jo 504 kappaletta. Vuonna 1913 valmistukseen tuli sarja 3, kun mootorin iskutilavuus nostettiin 525,5 kuutiotuumaan (8611 cm³). Mallien nimenä pysyi 48, vaikka moottorin teho oli kasvanut jo 82 hevosvoimaan. Locomobile Company valmisti samaan aikaan myös vanhempaa nelisylinteristä autoaan, nyt mallina I, vuoteen 1913 asti.

Aiheesta muualla

http://www.brassauto.com/brass-pages/Locomobile-photos.html Locomobile-kuvia
http://www.carfolio.com/specifications/models/?man=6931 Eri Locomobile-mallien tekniset tiedot
http://www.grandprixhistory.org/loco.htm Locomobilen kilpa-autot Vanderbilt Cup-kilpailuissa
http://www.locomobilesociety.com/ Amerikkalaisen merkkikerhon kotisivu
http://www.oldcaradvertising.com/Locomobile%20Ads/dirindex.html Locomobil-mainoksia eri vuosilta ja eri malleista
http://www.favcars.com/locomobile Locomobile-kuvia, videoita ynnä muuta

Lähteet

[[4]] "This day in history"-artikkeli
[[5]] Bridgeport Library
[[6]] The Locomobile Society, Locomobile-merkin historia