IndyCar Series

Kohteesta AutoWiki
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
IndyCar Series
IndyCar Series logo.png
Luokka Avopyöräiset
Alue Flag of the United States.svg.png Yhdysvallat
Flag of Canada.svg.png Kanada
Ensimmäinen kausi 1996
Sarjaa hallinnoi INDYCAR, LLC
Hallitseva kuljettajien mestari Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon (2020)
Hallitseva tallien mestari
Hallitseva valmistajien mestari Flag of Japan.svg.png Honda (2020)

IndyCar Series, joka tällä hetkellä tunnetaan sarjan pääsponsorin mukaan nimellä NTT IndyCar Series, on Pohjois-Amerikan avopyöräisten autojen kilpailujen johtava taso. Sen emoyhtiö aloitti vuonna 1996 nimellä Indy Racing League (IRL), jonka Indianapolis Motor Speedwayn omistaja Tony George loi CART:n kilpailijaksi. Vuonna 2008 IndyCar-sarja sulautti itseensä CART:n seuraajan, Champ Car World -sarjan. Sarjaa hallinnoidaan sen emoyhtiön INDYCAR, LLC:n kautta.[1]

Sarjan kärkitapahtuma on Indianapolis 500.

Sarjan nimi[muokkaa]

Vuosina 1996–1997 sarjaa kutsuttiin yksinkertaisesti nimellä Indy Racing League. Vuosiksi 1998–1999 sarja sai ensimmäisen nimisponsorinsa, autojen varaosiin ja huoltopalveluihin erikoistuneen Pep Boys -ketjun, ja sitä mainostettiin nimellä Pep Boys Indy Racing League. Vuonna 2000 sarja myi nimeämisoikeutensa Northern Light -internet-hakukoneyhtiölle ja sarja nimettiin Indy Racing Northern Light -sarjaksi.

Nimi IndyCar Series otettiin virallisesti käyttöön vuoden 2003 alusta lähtien. Vuonna 1996 CART:n kanssa tehdyn oikeudellisen sopimuksen päättymisen vuoksi sarjalla oli nyt laillinen oikeus käyttää sitä. Sarja alkoi tietoisesti hankkiutua eroon entisestä IRL-nimestä ja lopulta muutti nimensä yksinkertaisesti IndyCariksi kaudelle 2008. Marraskuussa 2009 sarjan pääsponsoriksi tuli amerikkalainen vaateketju IZOD, joka lopetti sponsoroinnin kauden 2013 jälkeen.

Vuosina 2014–2018 sarjan pääsponsorina oli tietoliikenneyhtiö Verizon Communications. Tammikuussa 2019 ilmoitettiin, että japanilaisesta viestintäyhtiö NTT:stä tulee IndyCar-sarjan pääsponsori ja virallinen teknologiakumppani.[2]

Autojen historia ja nykyiset spesifikaatiot[muokkaa]

IndyCar Series on verrannollinen merkkisarjoihin siinä mielessä, että kilpatallien on käytettävä sarjaa hallinnoivan elimen määräämiä runkoja ja moottoreita. Kaudella 2021 Dallara valmistaa vaatimusten mukaiset alustat kaikille tiimeille, Hondan ja Chevroletin toimittaessa niiden moottorit.

Alusta[muokkaa]

1996–2011[muokkaa]

G-Force GF05 IRL; Juan Pablo Montoyan Indy 500:n voittoauto vuodelta 2000.

Sarjan ensimmäisellä kaudella (1996) käytössä olivat kausien 1992–1995 CART-alustat, joiden valmistajia olivat Lola ja Reynard. Ensimmäinen uusi Indycar syntyi kaudelle 1997. Tony George teki tekniset määritelmät autoista jotka olisivat aiempaa edullisempia valmistaa sekä sarjatuotantoperustaisista moottoreista. Tämän myötä Indianapolis 500:n peruspilareina 1970-luvun lopulta lähtien toimineet CART-alustat ja turboahdetut moottorit muuttuivat kielletyiksi.

Kaudesta 2003 alkaen sarjan sääntöjä muutettiin siten, että liigan olisi hyväksyttävä alustanvalmistajat ennen kuin ne voivat rakentaa autoja. Ennen sitä kuka tahansa kiinnostunut osapuoli pystyi rakentamaan auton, mikäli se täytti säännöt ja asetettiin asiakkaiden saataville liigan määräämällä hinnalla. Neljä valmistajaa on rakentanut IndyCar-alustoja.

Panoz GF09 Indycar Series, Jaques Lazier vuoden 2007 Indianapolis 500:n harjoituksissa.

Dallara aloitti Indycar-autojen valmistamisen kaudelle 1997. Tiimien käyttämät Dallara- ja G Force -rungot jakaantuivat suhteellisen tasaisesti ensimmäisten kausien aikana, mutta lopulta Dallara alkoi voittaa enemmän kilpailuja. Tämä sai useammat joukkueet vaihtamaan Dallaraan, mikä lisäsi heidän menestystään. Vuodesta 2004 lähtien 17 Indy 500 -voittajaa on käyttänyt Dallara-alustaa. Kilpailevia valmistajia ei ole ollut vuoden 2008 jälkeen, jolloin Panoz Auto Development vetäytyi pois sarjasta. Dallara valittiin myös Indy Lights -autojen valmistajaksi.

G Force -alusta esiteltiin vuonna 1997 ja se voitti vuosina 1997 ja 2000 Indy 500 -kilpailut. Vuonna 2002 Elan Motorsport Technologies osti G Force:n ja alustan nimeksi muutettiin "Panoz G Force", joka lyhennettiin "Panoziksi" vuonna 2005. Vuonna 2003 esiteltiin uusi malli, joka voitti Indy 500:n vuosina 2003–2004 ja sijoittui toiseksi vuonna 2005. Se alkoi menettää suosiotaan vuodesta 2006 lähtien, jonka jälkeen ainoastaan yksi G Force sijoittui Indy 500:ssa kymmenen parhaan joukkoon. Panoz antoi IndyCar-joukkueille vain vähän tehtaan tukea sen jälkeen, kun he olivat keskittyneet DP01-alustansa kanssa kilpailevaan Champ Car World -sarjaan. Vuonna 2008 enää yksi Panoz näki Indy 500 -radan ja sekin vailla menestystä, Phil Gieblerin karsiuduttua lähtöruudukosta.

Riley & Scott valmisti IndyCar-alustaa vuosina 1997–2000. Yhtiön alkuperäinen malli, Mark V, otettiin käyttöön vuoden 1997 loppupuolella, mikä rajoitti voimakkaasti sen potentiaalisia markkinoita. Se osoittautui myös kilpailukyvyttömäksi. Kun Reynard osti Riley & Scottin, kaudelle 2000 otettiin käyttöön täysin uusi malli, Mark VII. Se voitti kauden toisessa kilpailussa Phoenixissa, mutta oli yleisesti ottaen hidas ja tiimit luopuivat sen käytöstä nopeasti.

Michael Kranefuss ja Ken Anderson perustivat Falcon Carsin vuonna 2002, kolmanneksi hyväksytyksi alustan toimittajaksi kaudelle 2003. Yksi rullaava alusta valmistui ja esiteltiin, mutta siihen ei koskaan asennettu toimivaa moottoria eikä se koskaan liikkunut omavoimaisesti. Yhtään alustaa ei toimitettu.

J.R.Hildebrand, DW12-alusta Speedway-kokoonpanolla, vuoden 2012 Indianapolis 500:n harjoituksissa. Tätä DW12:n alkuperäistä versiota käytettiin kausien 2012-2014 aikana.

Pinnallisesti IndyCar-autot muistuttavat läheisesti muita avorenkaisia Formula-kilpa-autoja, ja niissä on etu- ja takasiivet sekä näkyvät ilmalaatikot. Alun perin autot oli suunniteltu erityisesti ovaaliratakilpailuun; Esimerkiksi öljy- ja jäähdytysjärjestelmät olivat epäsymmetrisiä, jotta voidaan ottaa huomioon nesteiden työntyminen auton oikeanpuoleiselle sivulle. Myöhemmät autot suunniteltiin vastaamaan mutkaratojen asettamia lisävaatimuksia.

Aikaisemman aikatauluristiriidan takia Champ Car World -sarjan spesifikaatioiden mukainen, Cosworth-moottorilla varustettu Panoz DP01 ajoi IndyCar-sarjan pistetapahtumassa Long Beachin vuoden 2008 Toyota Grand Prix -kilpailussa.

2012–2014[muokkaa]

Vuonna 2012 sarja otti käyttöön Dallara IR-12 -alustan[3] ja osana kustannusten hallintaa IndyCar neuvotteli sille 349 000 dollarin hinnan alustaa kohti.[4] Uusi spesifikaatio lisäsi myös turvallisuutta, tärkein ominaisuus on takapyörien ympärillä oleva osittainen kotelo, joka estää peräänajotilanteessa autoja nousemasta toisen ajoneuvon takapään yli.

Tämän alustan oli tarkoitus tukea useita aerodynaamiikkasarjoja, mutta niiden käyttöönotto viivästyi vuoteen 2015 saakka, tallien pelätessä kustannuksien liiallista kasvua.[5]

Vuoden 2011 IZOD IndyCar -mestaruuskilpailujen jälkeen IR-12-alustalle annettiin lempinimi DW12, onnettomuudessa menehtyneen Dan Wheldonin kunniaksi.[6]

2015–2017[muokkaa]

DW12, 2017 TAG Heuer Pit Stop Challenge. Mihail Aljošinin autossa on Hondan aeropaketti.

Vuonna 2015 joukkueet alkoivat käyttää moottorivalmistajiensa kehittämiä aerodynamiikkasarjoja. Sarjat kasvattivat nopeutta ja tarjosivat selkeän eron kahden valmistajan välillä, mutta aiheuttivat merkittäviä kustannusten nousuja. Lisäksi Chevroletin aerosarja oli hallitsevampi, Hondan pystyessä paremman moottoritehonsa ansiosta antamaan kilpailukykyisen vastuksen ainoastaan ovaaleilla. Vaikka Honda pystyi saavuttamaan voittoja vuonna 2016, kahden vuoden kehityksen jälkeen paketit jäädytettiin vuodelle 2017, ja vuodesta 2018 lähtien kaikki autot käyttivät samaa aeropakettia uudelleen. Kustannusten vähentämiseksi entisestään IndyCar antoi tiimien ostaa kilpailukykyisesti hinnoiteltuja, muita kuin turvallisuuteen liittyviä osia, sen sijaan että ne tulisivat tietyiltä toimittajilta.[7]

IndyCar oli toivonut voivansa asettaa uuden nopeusennätyksen Indianapolis Motor Speedwaylle vuoteen 2016 mennessä, ottamalla käyttöön aerosarjat ja niihin liittyvän kehitystyön. Vuoden 2015 Indianapolis 500:n harjoituksissa tapahtuneiden, Chevroletin aeropakettiin liittyneiden ja turvallisuutta koskeneiden tapahtumien vuoksi tätä ei kuitenkaan tapahtunut.[8]

2018–[muokkaa]

IR18-alusta Road Course -kokoonpanossaan, Sebastien Bourdais, Kohler Grand Prix 2018, Road America.

Kausi 2017 oli kolmas ja viimeinen, jolla ajettiin Chevroletin ja Hondan aerosarjoilla varustetuilla Dallara DW12 -alustoilla. Vuodesta 2018 lähtien kaikki DW12 Safety Cell -rungot on varustettu yleisillä korisarjoilla. Digitaaliset renderöinnit yhteiselle päällirakennesarjalle, jota kutsutaan nimellä IR18-auto, julkaistiin toukokuun 2017 alussa. Auto julkistettiin virallisesti heinäkuun lopulla, ja yleinen aeropaketti tunnettiin nimellä UAK18-korisarja.

Runko on saanut inspiraationsa CART:n 1990- ja 2000-luvuilla käyttämästä muotoilusta, mutta sen ulkonäkö on virtaviivaisempi. Uudistettu aeropaketti vähensi valmistajan suunnittelukustannuksia ja oli siten myös tiimeille edullinen. Uusi, yleiseen käyttöön tullut Aero Kit suunniteltiin ilman DW12-alustan pyöräsuojia, joita pidettiin tehottomina ja jotka olivat alttiita rikkoutumiselle. IR-18:sta puuttuu myös ilmanottoaukko ohjaamon yläpuolelta, ensimmästä kertaa IndyCar-sarjan alustan historiassa (suurin osa Champ Car -alustoista oli suunniteltu siten). Uudessa Aero Kit -mallissa on myös vähemmän pieniä aerodynaamisia kappaleita, jotka voivat rikkoutua tai irrota. Tavoitteena on vähentää radalle päätyvien roskien määrää ja myös korjauskustannuksia.

Voimansiirto[muokkaa]

Tällä hetkellä kaikki IndyCar-sarjan autot käyttävät elektronisesti ohjattua, 6-portaista, puoliautomaattista sekventiaalivaihteistoa (AGS, Assisted Gearchange System). Vaihteiden vaihto tapahtuu ohjauspyörän siivekkeillä ja itse mekaniikka on sähköpneumaattinen, samoin kytkin. Kaikissa nykyisissä IndyCar-autoissa kytkintä tarvitaan vain auton liikkellelähtöön. Kaudesta 2008 lähtien vaihteistot on toimittanut brittiläinen Xtrac Limited.[9] Vuosina 1996–2007 IndyCar-sarjan autoissa käytettiin 6-portaista sekventiaalivaihteistoa vivulla ohjattuna. Kausina 2000–2006 vaihteistojen toimittaja oli myös Xtrac. Kaikissa IndyCar-sarjan autoissa on hiilikeraaminen kytkin. Vuosina 1996–2011 käytössä oli teräsrunkoinen 3-levyinen kytkin, jota käytettiin polkimella. Vuodesta 2012 lähtien kytkimen ohjaus on ollut yhdistettynä vaihteenvaihtosiivekkeisiin. Kytkimet toimittaa AP Racing -brändillään Brembo Group. Mekaaniset tasauspyörästön lukot ovat sallittuja. Vetoakselit on varustettu tripodi-nivelellä. Kaikki IndyCar-sarjan autot ovat keskimoottori-takaveto-asettelulla.

Jarrut[muokkaa]

IndyCar-sarjan perustamisesta vuonna 1996, aina vuoteen 2011 asti, ovaaliratojen kilpailuissa oli käytössä ohuemmat hiilikeraamiset levyt ja -palat 4-mäntäisillä satuloilla. Vuonna 2005 otettiin tie- ja katuradoilla käyttöön paksummat teräslevyt, hiilikeraamiset palat ja 6-mäntäiset satulat, koska näiden ratojen tiukat kaarteet asettivat jarruille aivan uudenlaiset vaatimukset. Kaudesta 2012 lähtien IndyCar-sarjassa on ajettu kaikentyyppisillä radoilla hiilikeraamisilla levyillä, teräslevyjen jäätyä pois käytöstä. Jarrusatuloiden rakenne on kuitenkin pysynyt samana kuin se oli vuosina 1996–2011.

PFC toimittaa tällä hetkellä jarrupaketteja kaikille IndyCar-sarjan autoille. Yhtiö on ollut sarjan jarruosien toimittaja kaudesta 2017 lähtien (vain levy) ja kasvatti osallistumistaan vuodesta 2018 alkaen (jarrusatuloiden toimitukset). Brembo toimitti jarrupaketit vuosina 2012–2016 (täysjarrupaketti), 2017 (vain jarrusatula) ja Alcon vuosina 2003–2011.

Vanteet[muokkaa]

BBS ja O.Z. Racing ovat toimittaneet takovanteita vuodesta 1996. Kaikkien IndyCar-sarjan autojen vanteet on valmistettu alumiiniseoksesta. IndyCar-sarjan vanteiden koko on ollut vuodesta 1996 lähtien edessä 10×15 tuumaa (254×381 mm) ja takana 14×15 tuumaa (356×381 mm); tätä kokoa käytetään ainakin kaudelle 2022. 18-tuumaiset vanteet otetaan käyttöön, jos Dallara DW12:n seuraaja tulee käyttöön kaudesta 2023 eteenpäin.

Renkaat[muokkaa]

Firestone on toiminut sarjan rengasvalmistajana kaudesta 1996 lähtien, ja vuodesta 2000 lähtien ainoana renkaiden toimittajana. Goodyear toimitti renkaita useille joukkueille vuosina 1996–1999, ennen kuin yhtiö peruutti tukensa. IndyCar-sarja on käyttänyt mittatilaustyönä valmistettuja renkaita vuodesta 1996 lähtien ja niiden kokoa on kertaalleen muutettu vuonna 2003. Eturenkaiden koko on 305/45-R15 (10.0 / 25.8-R15) ja takarenkaiden 415/40-R15 (14.5 / 28.0-R15). IndyCar-sarjan renkaiden koostumus ja rakenne on yksilöllinen jokaiselle erilaiselle ratatyypille. Tie- ja katuradoille on olemassa tietyn tyyppiset renkaat kuiville olosuhteille sekä saderenkaat märkiin olosuhteisiin. Ovaaleilla käytetään ainoastaan yhden tyyppisiä renkaita, joiden ominaisuudet on sovitettu vastaamaan radan muodon ja nopeuden aiheuttamiin vaatimuksiin. Ovaaliratarenkaissa oikean takarenkaan halkaisija on hieman suurempi kuin vasemman (tunnetaan myös nimellä porrastus), jolloin se auttaa nopeassa kaarreajossa.

Jousitus[muokkaa]

IndyCar-auton pyöräntuenta koostuu päällekkäisistä A-tukivarsista. Jousitus on järjestetty kynäjousin, jotka sijaitsevat pituussuuntaisesti makuuasennossa, etu- ja takakatteiden alla. Kynäjouset on yhdistetty olkakappaleeseen työntötangolla. Työntötangot ja A-tukivarret on valmistettu teräksestä, koska se on materiaalina edullinen ja onnettomuustilanteissa niiden hajoaminen ei muodosta suurta määrää irtorojua, kuten on laita hiilikuituosien kanssa.[10]

Ohjaamo ja turvallisuus[muokkaa]

Cosworth CCW Mk2 -ohjauspyörä

Kaikissa NTT IndyCar -sarjan autoissa on hiilikuitukuoriset kuljettajan istuimet, joissa on 6 pisteen turvavyöt. Autojen ohjauspyörät on suunnitellut Cosworth ja ne on varustettu painikkeilla, joiden avulla kuljettajat voivat säätää autojaan kilpailun puolivälissä. Kaikki IndyCar-sarjan autot oli varustettu Pi Research Sigma Wheel to Display -näyttöyksiköillä vuosina 2001–2017, kunnes ne korvattiin Cosworthin Configurable Display Unit 4.3 -näytöllä vuodesta 2018 eteenpäin.

Kaikkien IndyCar-sarjan autojen ohjaamot ovat edelleen avonaisia, mutta ne on suojattu Zylonilla, jalkasuojalevyllä ja ohjaamon pehmusteilla.

Kaudesta 2020 IndyCar-sarja otti käyttöön ohjaamon suojajärjestelmän, jonka muodostavat F1:ssä käytettävä Halo-turvakaari ja Red Bull Advanced Technologiesin toimittama vahvistettu tuulilasi. Näillä pyritään vähentämään lentävien jätteiden aiheuttamien vakavien päävammojen todennäköisyyttä.

Muut komponentit[muokkaa]

Kaikissaa IndyCar-sarjan autoissa on McLarenin toimittama moottorinohjausyksikkö. Vuodesta 2007 vuoteen 2009 asti yhtiö toimi ECU:jen toisena toimittajana, ja vuodesta 2010 lähtien ainoana (TAG-400i:tä käytettiin ensimmäistä kertaa kauden 2012 jälkeen).[11] Suoraa telemetriaa käytetään vain televisiolähetyksiin, mutta tiedot voidaan tallentaa ECU:lta tietokoneelle, jos auto on varikkoteltassa eikä radalla. Motorola toimitti IndyCar -sarjan ECU:n Honda-moottoreille vuosina 2003–2009, Denso Toyota-moottoreille vuosina 2003–2005 ja Zytek Chevrolet-moottoreille vuosina 2002–2005.

Kaikkien IndyCar-sarjan autojen taustapeilit on hyväksytty sarjaa hallinoivan elimen toimesta.

Polttoaine[muokkaa]

Metanoli[muokkaa]

Alussa IRL käytti metanolipolttoainetta, joka oli tosiasiallisesti ollut standardi amerikkalaisissa avopyöräisten autojen kilpailuissa vuoden 1964 Indianapolis 500:n traagisesta Eddie Sachs - Dave MacDonald -onnettomuudesta lähtien. Metanoli oli pitkään tarjonnut turvallisemman vaihtoehdon bensiinille. Sen leimahduspiste oli korkeampi ja se oli helposti sammutettavissa vedellä, mutta se paloi näkymättömänä. Kun IRL otti käyttöön yökilpailut vuonna 1997, metanolipolttoaineen palaminen oli näkyvissä ensimmäistä kertaa vaalean sinisellä sävyllä. Tämän vuoksi polttoaineeseen lisättiin seoksia, jotta se olisi näkyvämpi tulipalon sattuessa päivänvalon aikana. Turvallisuusominaisuutena metanoli palaisi värillisellä liekillä.

Etanoli[muokkaa]

Kuljettaja Paul Dana toi vuonna 2005 Ethanol Promotion and Information Councilin (EPIC) sponsoroinnin IndyCar-tiimilleen. EPIC on etanolin tuottajien yhteenliittymä, joka ajaa sen käytön lisäämistä polttoaineena. EPIC halusi vastata tämän aikakauden yleisön huoleen siitä, että etanolin käyttö johti moottorivaurioihin ja huonoon suorituskykyyn tieliikenteen autoissa. Markkinointityönä uskottiin, että IndyCarin sponsorointia voidaan käyttää välineenä etanolin käytön koulutuksen ja tietoisuuden edistämisessä sekä virheellisen tiedon leviämisen hillitsemisessä.

Dana kuoli onnettomuudessa vuonna 2006, mutta IRL oli jo aloittanut siirtymisen etanolipolttoaineeseen. Kaudella 2006 polttoaine oli suhteessa 90%-10% metanolin ja etanolin seos. Vuonna 2007 liigassa otettiin käyttöön biopolttoaine "100% Fuel Grade Ethanol", ensimmäisenä autourheilusarjana maailmassa. Seos oli tosiasiallisesti 98% etanolia ja 2% bensiiniä. Lisäaineistuksella täytetään Yhdysvaltain hallituksen vaatimus siitä, että alkoholi ei sovellu ihmisten nautittavaksi ja ne lisäävät näkyvää väriä tulipalon sattuessa. Vuoden 2010 São Paulo Indy 300:ssa, joka pidettiin Brasiliassa, Yhdysvaltojen säännösten ulkopuolella, käytettin täyttä E100-seosta, ensimmäistä kertaa lajin historiassa.

Etanolin käytöstä johtuvan tehohäviön kompensoimiseksi moottorin iskutilavuus nostettiin takaisin 3,5 litraan. Koska etanolin polttoainetalous on parempi kuin metanolin, auton polttoainesäiliöitä pienennettiin.

Metanoliin verrattuna nykyisen polttoaineen ihokosketus ja höyryt ovat vähemmän ärsyttäviä. Höyryjä verrataan usein omenan makeaan hajuun. Toisin kuin metanoli, etanoli ei ole syövyttävää eikä aiheuta kemiallisia palovammoja joutuessaan kosketuksiin ihon kanssa. Vuodon sattuessa se on myös vähemmän saastuttavaa kuin metanoli.

Toukokuussa 2010 öljy-yhtiö Sunocosta tuli sarjan virallinen polttoainetoimittaja ja tämä sopimus oli voimassa vuoteen 2018.[12] Kaudesta 2012 lähtien etanolin polttoaineseos laskettiin 85 prosenttiin, koska tämä on yleinen seos myös maantieliikenteessä. Lähikauppa ja huoltoasemaketju Speedway LLC aloitti sarjan virallisena polttoainetoimittajana kaudesta 2019 lähtien ja E85-etanoli säilyi käytössä edelleen, ainakin vuoteen 2020 saakka.

Polttoainesäiliö[muokkaa]

Kaikkien nykyisten IndyCar-sarjan autojen polttoainesäiliö on valmistettu kumista ja se on peitetty Kevlarilla vahvistetulla peitolla suojaamaan sivutörmäyksiltä. Vuodesta 2012 lähtien sen tilavuus on ollut 70 litraa. Aikaisemmat tilavuudet olivat 22 Yhdysvaltain gallonaa (83 litraa) vuosina 2007–2011, 30 US-gallonaa (114 litraa) vuosina 2004–2006 ja 35 US-gallonaa (132 litraa) vuosina 1997–2003.

Moottorit[muokkaa]

Ensimmäinen sukupolvi, 1996[muokkaa]

Alkuperäinen IRL-kausi 1996 sekä kauden 1996–1997 kaksi ensimmäistä kilpailua ajettiin moottoreilla, joiden spesifikaatiot olivat perua kilpailevasta CART-sarjasta. Nämä runko-moottoriyhdistelmät olivat pääosin samojen sääntöjen mukaisia, kuin millä joukkueet osallistuivat USAC:n hallinnoimaan vuoden 1995 Indianapolis 500 -tapahtumaan. V8-moottoreiden tyypillinen ahtopaine oli 1,5 baria (45 inHg, 22.1 psi). Vuonna 1996 käytetty Menard-Buick V6 -moottori oli sen sijaan päivitetty vuoden 1995 versiosta. Buick-Menard V6 -"stock"-moottoreille* sallittiin 1,9 barin (55 inHg, 27.0 psi) ahtopaine nyt kaikissa kilpailuissa, ei ainoastaan Indianapolisissa. CART-aikakauden aikana V6-stock-moottoreille sallittiin kaikissa muissa kilpailuissa Indyn ulkopuolella vain 1,5 barin ahtopaine, mikä oli selvä epäkohta ja vaikutti moottorin suosioon.

Cosworth tarjosi vastahakoisesti tukea tiimeille, jotka halusivat käyttää vanhempia moottoreitaan IRL:ssä. Tämä johtui IRL:n ja CART:n välisestä kiistasta, koska Cosworth oli CART:n virallinen moottoritoimittaja. Ilmor Mercedes V8, joka myös oli CART:n moottori, oli sallittu, mutta ainoa kerta kun sillä ajettiin IRL:ssä oli, kun Galles Racing käytti sitä kertaluonteisesti vuoden 1996 Indy 500:ssa.

  • * = Stock-moottori tarkoittaa tässä kohtaa sellaista moottoria tai lohkoa, joka on valmistettu sarjana ja joka on vapaassa myynnissä, kenen tahansa ostettavissa (stock = varastosta saatava).

Toinen sukupolvi, 1997–2011[muokkaa]

1997–2005[muokkaa]

Vuodesta 1997 lähtien IRL-autojen voimanlähteinä käytettiin vapaasti hengittäviä 4 litran V8-moottoreita, elektronisella monipistesuihkutuksella ja 90° kammenpolven kulmalla (ns. crossplane). Valmistajina olivat Olsmobile, merkillä Aurora ja Nissan, merkillä Infiniti. IRL:n sääntöjen mukaan moottoreiden korkein myyntihinta oli 80 000 dollaria, niiden suurin käyntinopeus rajoitettiin 10 000 kierrokseen minuutissa ja ne painoivat ilman pakosarjoja, kytkintä, ECU:ta, sytytysmodulia ja suodattimia enintään 127 kg. Tehoa ne tuottivat noin 700 hv (520 kW). Vaikka moottorilohkojen piti olla tuotantopohjaisia, ne eivät olleet "varastolohkoja" kuten 1980- ja 1990-luvun Buick- tai Menard-moottorit, vaan tarkoitukseen rakennettuja kilpa-moottoreita.[13]

Vuoden 1997 moottorikaavaa (formula) seurasi 2000–2004-kaava. Iskutilavuus laski neljästä litrasta 3,5:een ja vaatimus lohkon tuotantopohjaisuudesta poistettiin. Moottoreissa siirryttiin 180° kammenpolven kulmalla oleviin kampiakseleihin (ns. flat plane) ja kierroslukurajoja muutettiin aika ajoin. Tätä kaavaa käytettiin vuoteen 2003 asti. [14] Useiden vakavien onnettomuuksien, kuten Tony Rennan kuolemaan johtaneen ja Kenny Bräckin vakavan onnettomuuden jälkeen, liiga päätti ryhtyä toimenpiteisiin. Huippunopeuksien hillitsemiseksi moottorin iskutilavuus pudotettiin 3,0 litraan, mutta samoja sylinterilohkoja käyttäen kuin jo aiemmin. Muutos astui voimaan vuoden 2004 Indianapolis 500:ssa.

Vaikka Infinitin moottorit olivat luotettavia, niiden käytössä ollut teho oli huomattavasti pienempi kuin vuoden 1997 Aurora V8:ssa. Tämä johti siihen että useat tallit jotka olivat alun perin valinneet Infinitin, siirtyivät pois sen käytöstä. Kauden 1998 loppuun mennessä vain kourallinen matalan budjetin joukkueita käytti Infinitiä. Kauden 1999 alkupuolella Cheever Racing, hyvin rahoitettu joukkue, alkoi kuitenkin kehittämään moottoria. Tiimin omistaja Eddie Cheever palkkasi veljensä Ross Cheeverin koekuljettajaksi ja kasvatti joukkueensa kahteen autoon. Vuoteen 2000 mennessä moottori oli parantunut huomattavasti, ja Cheever otti sille ensimmäisen voiton Pikes Peak International Racewayn kilpailussa. Kasvaneesta menestyksestä huolimatta harvat joukkueet siirtyivät Infinitiin ja yhtiö lähti sarjasta vuoden 2002 kauden jälkeen keskittymään liigan uuden Infiniti Pro -sarjan (nyt Firestone Indy Lights) voimanlähteeseen.

Osana General Motorsin Oldsmobile-nimen lopettamista, Olds-moottori nimettiin Chevroletiksi kaudesta 2002 alkaen.[15] Vuonna 2003 IRL:ään tulivat mukaan moottorivalmistajat Toyota- ja Honda, joita vastaan Chevroletin moottori ei ollut kilpailukykyinen. Elokuussa 2003 Chevrolet ilmoitti yleisölle "Gen IV" -kilpamoottoristaan, joka oli uudelleennimetty Cosworthin valmiste. Tuolloin Cosworthin omisti Ford, mikä oli Chevroletille iso imagotappio. 4. marraskuuta 2004 Chevrolet ilmoitti lopettavansa kauden 2005 loppuun ulottuvan IRL-moottoriohjelmansa, vedoten kustannuksiin jotka ylittivät siitä saadun arvon. GM Racingin silloisen johtajan Doug Duchardtin mukaan: "Investointi ei täyttänyt tavoitteitamme".

Vuonna 2003 Toyota tuli IRL:ään kilpailevasta CART-sarjasta. Toyota voitti ensimmäisen kilpailunsa Miamissa, Indianapolis 500:n ja moottorivalmistajien mestaruuden. Vuonna 2004 Toyotalla oli kuitenkin vain yksi palkintokorokesija kauden seitsemässä viimeisessä kilpailussa, ja vain Penske Racing kilpaili Toyota-moottorisilla autoilla vuonna 2005. Marraskuussa 2005 Toyota ilmoitti yhtiön vetäytyvän amerikkalaisista avopyöräisten autojen kilpailuista ja lopettavansa IRL-ohjelmansa välittömästi. Toyota oli liittynyt NASCARin Craftsman Truck -sarjaan vuonna 2004 ja tähän ajankohtaan ajoittui myös merkin IMSA-ohjelman lopettaminen.

Honda tuli myös IRL:ään vuonna 2003, ja vuoteen 2005 mennessä se oli selvästi hallitseva moottorivalmistaja.

2006–2011[muokkaa]

Pääartikkeli: Honda Indy V8 -moottori

Indy Racing League -yhtiön puheenjohtaja ja operatiivinen johtaja Brian Barnhart ja Honda Performance Development -johtaja Robert Clarke ilmoittivat 15. joulukuuta 2005, että Honda tulisi olemaan IndyCar-sarjan ainoa moottorivalmistaja vuodesta 2006 lähtien ja jatkaisi siinä asemassa vuoteen 2011.[16][17] Honda Indy V8 -moottori kehitettiin yhteistyössä Ilmorin kanssa, joka paneutui moottorin hienosäätöön sekä huoltoon ja muihin järjestelyihin ja radanvarren tukeen. Moottorin iskutilavuus palautui takaisin 3,0:sta litrasta 3,5 litraan kaudesta 2007 alkaen.

Koska IndyCar-sarjassa oli vain yksi moottorinvalmistaja, Honda pystyi kilpailijoiden voittamisen sijaan keskittymään moottorivikojen ja kustannusten minimointiin. Moottorit osoittautuivat melko kestäviksi ja niihin ei tehty huomattavia muutoksia. Indy-sarjassa ei vuosina 2006–2010 tullut ainoatakaan moottoririkosta johtunutta keskeyttämistä, mikä vähensi myös onnettomuuksien määrää. Suurinta osaa moottoreista, mukaan lukien Indy 500:n moottorit, käytetään useassa kilpailussa ja niiden oli tarkoitus kestää peruskorjauksien välillä 1200 mailia (1931 kilometriä).[18] Hondan moottoreita oli saatavana vain vuokrasopimuksella, joka vuonna 2010 maksoi autoa kohden kaudessa 935 000 dollaria.

IndyCar-sarjan moottoreiden kierrosluvuksi rajoitettiin 10 300 r/min + 200 r/min push-to-pass-toiminnolle ja ne tuottivat tehoa noin 650 + 40 hv push-to-pass. Venttiilikoneistona on kaksi nokka-akselia per sylinterikansi ja neljä venttiiliä sylinteriä kohden. Honda Indy V8 -moottorin polttoainejärjestelmänä oli elektroninen monipisteruiskutus. Kampiakseli on valmistettu seostetusta teräksestä ja se on tuettu viidellä runkolaakerilla. Männät ovat taottua alumiiniseosta ja kiertokanget koneistettua seosterästä. Moottorinohjausjärjestelmän elektronisella CDI-sytytysjärjestelmällä (Capacitor Discharge Ignition) toimitti Motorola. Moottorissa on kuivasumppuvoitelu ja jäähdytysnesteen kierto on järjestetty yhdellä vesipumpulla.

Vuonna 2009 Honda jäädytti Indy V8 -moottorikehityksen kausille 2009–2011, koska yhtiö keskittyi uuteen, kolmannen sukupolven V6-turbomoottoriin kaudelle 2012.

Kolmas sukupolvi, 2012–2022[muokkaa]

Nykyinen, kolmannen sukupolven IndyCar-kaava, otettiin käyttöön vuonna 2012. Samalla sarjaan mukaan tuli kaksi uutta valmistajaa, joka merkitsi IndyCar-sarjan moottorivalmistajien kilpailun paluuta, ensimmäistä kertaa sitten kauden 2005.

Moottorit ovat nyt polttoainetehokkaita 2,2 litran DOHC kaksoisturbo V6 -moottoreita, joiden teho on arviolta 550–750 hv, riippuen käytetystä ahtotasosta. Niiden nopeus on rajoitettu 12 000 kierrokseen minuutissa ja ne painavat 112 kg. Moottoreita toimittavat tällä hetkellä Chevrolet ja Honda. Kaudesta 2012 lähtien moottorinohjausyksikkönä on toiminut McLarenin TAG-400i. Nykyinen polttoaineensyöttö yhdistää suoran ja epäsuoran ruiskutuksen. IndyCar-sarjan moottorikokoonpanossa ei ole polttoaineen virtausrajoitusta.

Chevrolet palasi sarjaan vuonna 2012 toimittamaan täysin uusia, Ilmorin kehittämiä ja valmistamia turboahdettuja V6-moottoreita kuuden vuoden tauon jälkeen. Myös Hondalta tuli sarjaan täysin uusi turbo V6-moottori samana vuonna. Lotus Cars toimitti vuonna 2012 Juddin kehittämän moottorin, mutta lähti sarjasta vuonna 2013, kun joukkueet eivät olleet kiinnostuneita sen alikehittyneen ja kilpailukyvyttömän moottorin käytöstä.[19]

Chevrolet ja Lotus käyttivät moottorin kaksoisturboahdettua kokoonpanoa heti vuonna 2012, kun taas Honda käytti vuosina 2012–2013 yhtä ahdinta. Kaudesta 2014 eteenpäin myös Honda on käyttänyt kaksoiahdinta.

Neljäs sukupolvi, 2023–[muokkaa]

Tuleva, neljännen sukupolven IndyCar-moottorikaava otetaan käyttöön kaudelle 2023. Moottorit ovat edelleen kahdella turbolla varustettuja V6:ia, iskutilavuuden kasvaessa 2,2 litrasta 2,4 litraan ja tehojen noustessa 550–700:sta 900 hevosvoimaan. Moottoreissa otetaan käyttöön hybriditeknologia ja nykyiset kolmannen sukupolven IndyCar-sarjan moottorit poistuvat käytöstä vuoden 2021 jälkeen.

Sytytystulpat[muokkaa]

Vuodesta 2012 lähtien IndyCar-sarjan autojen sytytystulpat on toimittanut Bosch (Chevrolet) ja NGK (Honda). Vuosina 2006–2011, Hondan oltua sarjan ainoa moottoritoimitaja, NGK toimi yksinomaisena tulppien toimittajana. Vuosina 2003–2005 Denso toimitti sytytystulpat Toyota-moottoreille.

Suorituskyky[muokkaa]

Nykyisten IndyCar-sarjan autojen huippunopeus on Indianapolis Motor Speedwayllä 378–386 km/h (235–240 mph). Keskipitkillä ja pitkillä ovaaliradoilla huippunopeus on 346–354 km/h (215–220 mph) ja maantie- sekä katuradoilla 322–338 km/h (200–210 mph).[20][21][22]

Tekniset tiedot[muokkaa]

2011 finaali[muokkaa]

  • Iskutilavuus: 3,5 l (214 in3) DOHC V8
  • Vaihteisto: 6-portainen puoliautomaattinen vaihteisto ohjauspyörän siivekkeillä (peruutusvaihde pakollinen vain katu- ja maantieradoilla)
  • Suurin teho: 485 + 30 kW "push-to-pass" (650 + 40 hv)
  • Polttoaine: Sunoco 98% etanoli + 2% bensiini
  • Polttoainesäiliö: 83 l (22 US gal)
  • Polttoaineensyöttö: Monipistesuihkutus
  • Imujärjestelmä: Vapaastihengittävä moottori
  • Paino: Ovaaleilla 710 kg (1565 lbs), katu- ja maantieradoilla 744 kg (1640 lbs)
  • Pituus: Vähintään 4877 mm (192 in)
  • Leveys: Vanteen kehän ulkosyrjästä mitattuna 1994 mm (78,5 in), vähimmäisleveys 1968 mm (77,5 in), pyörän navan keskilinjalta mitattuna
  • Akseliväli: 3086–3099 mm (121,5–122 in)
  • Renkaat: Firestone Firehawk, kuivalla kelillä kaikilla radoilla sliksit, sadekelillä katu- ja maantieradoilla kuvioidut renkaat

2012–2013[muokkaa]

  • Iskutilavuus: 2,2 l (134 in3) DOHC V6
  • Vaihteisto: 6-portainen puoliautomaattinen vaihteisto ohjauspyörän siivekkeillä (peruutusvaihde pakollinen)
  • Suurin teho: Radasta riippuen 410–559 + 45 kW "push-to-pass" (550–750 + 60 hv)
  • Polttoaine: Sunoco E85 etanoli + 15% bensiini
  • Polttoainesäiliö: 70 l (18.5 US gal)
  • Polttoaineensyöttö: Monipistesuihkutus ja suorasuihkutus, suurin järjestelmäpaine 300 bar
  • Polttoaineen virtaus: Rajoittamaton
  • Imujärjestelmä: Ahdettu (Honda, yksi turboahdin, Chevrolet ja Lotus, kaksi turboahdinta)
  • Turboahdin: BorgWarner EFR9180 (single) ja BorgWarner EFR6758 (twin)
  • Suurin ahtopaine: 1,5 bar
  • Turboahtimen suurin pyörintänopeus: 116 000 r/min (EFR9180) ja 153 900 r/min (EFR6758)
  • Paino: 1.5 mailin speedwayt, superspeedwayt ja Indianapolis 500: 717 kg (1580 lbs), lyhyet ovaalit, katu- ja maantieradat: 730 kg (1610 lbs)
  • Pituus: lyhyet ovaalit, katu- ja maantieradat: 5180 mm (203.94 in), 1.5 mailin speedwayt, superspeedwayt ja Indianapolis 500: 5012 mm (197.33 in)
  • Leveys: Suurin: 1994 mm (78.5 in); pienin, mitattuna vanteen kehän ulkoreunasta vastapuolen vanteen kehän ulkoreunaan 1968 mm (77.5 in); kaikki huomioon ottaen 2007 mm (79 in)
  • Akseliväli: 2984–3086 mm (117.5–121.5 in), säädettävissä
  • Ohjaus: Muuttuvavälityksinen hammastanko-ojaus ilman avustinta
  • Renkaat: Firestone Firehawk, kuivalla kelillä kaikilla radoilla sliksit, sadekelillä katu- ja maantieradoilla kuvioidut renkaat

2014–2017[muokkaa]

  • Iskutilavuus: 2,2 l (134 in3) DOHC V6
  • Vaihteisto: 6-portainen puoliautomaattinen vaihteisto ohjauspyörän siivekkeillä (peruutusvaihde pakollinen)
  • Suurin teho: Radasta riippuen 410–559 + 45 kW "push-to-pass" (550–750 + 60 hv)
  • Polttoaine: Sunoco E85 etanoli + 15% bensiini
  • Polttoainesäiliö: 70 l (18.5 US gal)
  • Polttoaineensyöttö: Monipistesuihkutus ja suorasuihkutus, suurin järjestelmäpaine 300 bar
  • Polttoaineen virtaus: Rajoittamaton
  • Imujärjestelmä: Ahdettu (kaksi turboahdinta)
  • Turboahdin: BorgWarner EFR7163
  • Suurin ahtopaine: Superspeedwayt 1,3 bar, Indy 500 lajitteluajo 1,4 bar, lyhyet ovaalit ja katu-/maantieradat 1,5 bar, push-to-pass 1,65 bar
  • Turboahtimen suurin pyörintänopeus: Superspeedwayt ja Indianapolis Motor Speedway 150 600 r/min, lyhyet ovaalit ja katu-/maantieradat 149 500 r/min
  • Paino: 1.5 mailin speedwayt, superspeedwayt ja Indianapolis 500: 717 kg (1580 lbs), lyhyet ovaalit, katu- ja maantieradat: 730 kg (1610 lbs)
  • Pituus: lyhyet ovaalit, katu- ja maantieradat: 5180 mm (203.94 in), 1.5 mailin speedwayt, superspeedwayt ja Indianapolis 500: 5012 mm (197.33 in)
  • Leveys: Suurin: 1994 mm (78.5 in); pienin, mitattuna vanteen kehän ulkoreunasta vastapuolen vanteen kehän ulkoreunaan 1968 mm (77.5 in); kaikki huomioon ottaen 2007 mm (79 in)
  • Akseliväli: 2984–3086 mm (117.5–121.5 in), säädettävissä
  • Ohjaus: Muuttuvavälityksinen hammastanko-ojaus ilman avustinta
  • Renkaat: Firestone Firehawk, kuivalla kelillä kaikilla radoilla sliksit, sadekelillä katu- ja maantieradoilla kuvioidut renkaat

2018–2019[muokkaa]

  • Iskutilavuus: 2,2 l (134 in3) DOHC V6
  • Vaihteisto: 6-portainen puoliautomaattinen vaihteisto ohjauspyörän siivekkeillä (peruutusvaihde pakollinen)
  • Suurin teho: Radasta riippuen 410–559 + 45 kW "push-to-pass" (550–750 + 60 hv)
  • Polttoaine: 2018: Sunoco, 2019: Speedway LLC, E85 etanoli + 15% bensiini
  • Polttoainesäiliö: 70 l (18.5 US gal)
  • Polttoaineensyöttö: Monipistesuihkutus ja suorasuihkutus, suurin järjestelmäpaine 300 bar
  • Polttoaineen virtaus: Rajoittamaton
  • Imujärjestelmä: Ahdettu (kaksi turboahdinta)
  • Turboahdin: BorgWarner EFR7163
  • Suurin ahtopaine: Superspeedwayt 1,3 bar, Indy 500 lajitteluajo 1,4 bar, lyhyet ovaalit ja katu-/maantieradat 1,5 bar, push-to-pass 1,65 bar
  • Turboahtimen suurin pyörintänopeus: Superspeedwayt ja Indianapolis Motor Speedway 150 600 r/min, lyhyet ovaalit ja katu-/maantieradat 149 500 r/min
  • Paino: 1.5 mailin speedwayt, superspeedwayt ja Indianapolis 500: 721 kg (1590 lbs), lyhyet ovaalit 735 kg (1620 lbs), katu- ja maantieradat: 739 kg (1630 lbs)
  • Pituus: 5123 mm (201,7 in)
  • Leveys: katu- ja maantieradat: vähintään 1918 mm (75.5 in), ovaaliradat: vähintään 1924 mm (75.75 in), kaikki radat: enintään 1943 mm (76.5 in), mitattuna vanteen kehän ulkoreunasta vastapuolen vanteen kehän ulkoreunaan
  • Akseliväli: 2984–3086 mm (117.5–121.5 in), säädettävissä
  • Ohjaus: Muuttuvavälityksinen hammastanko-ojaus ilman avustinta
  • Renkaat: Firestone Firehawk, kuivalla kelillä kaikilla radoilla sliksit, sadekelillä katu- ja maantieradoilla kuvioidut renkaat

2020–[muokkaa]

  • Iskutilavuus: 2,2 l (134 in3) DOHC V6
  • Vaihteisto: 6-portainen puoliautomaattinen vaihteisto ohjauspyörän siivekkeillä (peruutusvaihde pakollinen)
  • Suurin teho: Radasta riippuen 410–559 + 45 kW "push-to-pass" (550–750 + 60 hv)
  • Polttoaine: Speedway LLC, E85 etanoli + 15% bensiini
  • Polttoainesäiliö: 70 l (18.5 US gal)
  • Polttoaineensyöttö: Monipistesuihkutus ja suorasuihkutus, suurin järjestelmäpaine 300 bar
  • Polttoaineen virtaus: Rajoittamaton
  • Imujärjestelmä: Ahdettu (kaksi turboahdinta)
  • Turboahdin: BorgWarner EFR7163
  • Suurin ahtopaine: Superspeedwayt 1,3 bar, Indy 500 lajitteluajo 1,5 bar, lyhyet ovaalit ja katu-/maantieradat 1,5 bar, push-to-pass 1,65 bar
  • Turboahtimen suurin pyörintänopeus: Superspeedwayt ja Indianapolis Motor Speedway 150 600 r/min, lyhyet ovaalit ja katu-/maantieradat 149 500 r/min
  • Paino: 1.5 mailin speedwayt, superspeedwayt ja Indianapolis 500: 748 kg (1650 lbs), lyhyet ovaalit 762 kg (1680 lbs), katu- ja maantieradat: 767 kg (1690 lbs)
  • Pituus: 5123 mm (201,7 in)
  • Leveys: katu- ja maantieradat: vähintään 1918 mm (75.5 in), ovaaliradat: vähintään 1924 mm (75.75 in), kaikki radat: enintään 1943 mm (76.5 in), mitattuna vanteen kehän ulkoreunasta vastapuolen vanteen kehän ulkoreunaan
  • Akseliväli: 2984–3086 mm (117.5–121.5 in), säädettävissä
  • Ohjaus: Muuttuvavälityksinen hammastanko-ojaus ilman avustinta
  • Renkaat: Firestone Firehawk, kuivalla kelillä kaikilla radoilla sliksit, sadekelillä katu- ja maantieradoilla kuvioidut renkaat

Kilparadat[muokkaa]

Pääartikkeli: Luettelo IndyCar-sarjan kilparadoista

IndyCar World Seriesin jakautumisen jälkeen Indy Racing League aloitti puhtaana ovaaliratojen kilpailusarjana. Arvostetun Indy 500:n ohella kalenteriin lisättiin Phoenixin ja Loudonin yhden mailin soikeat raidat. Lisäksi Hulmanin perhe (Indianapolis Motor Speedwayn ja IRL:n silloinen omistaja) valvoi uuden radan rakentamisen suunnittelua Walt Disney Worldiin Floridassa. Ensimmäinen IRL-kilpailu uudella Walt Disney World Speedway -radalla järjestettiin tammikuussa 1996.

Sarjan perustamisen jälkeen kisat ajettiin pääasiassa NASCARin käyttämillä ovaalilla. Näitä olivat hiljattain rakennetut kilparadat Las Vegasissa ja Fort Worthissa sekä vanhemmat Charlotten ja Atlantan moottoriradat. Charlotten ja Atlantan suurten onnettomuuksien sarjan ja katsojien vähäisen osallistumisen jälkeen Atlantan, Charlotten ja Las Vegasin soikeat poistettiin kuitenkin kalenterista. Kaudella 2001 IRL alkoi kilpailla myös ovaleilla, joita CART käytti. Homesteadin ja Gatewayn siirtyivät CARTista IRL:n kalenteriin, kun Walt Disney World -kilpailu pudotettiin Homesteadin hyväksi. Lisäksi lisättiin uudet 1,5 mailin ovaalit Kansas, Kentucky ja Chicagoland. Nämä radat olivat IRL:n selkäranka vuoteen 2011 asti. Kun Roger Penske myi kilparatansa (Fontana, Michigan ja Nazareth) International Speedway Corporationille, IRL alkoi kilpailla näillä radoilla kaudella 2002. Nazareth Speedway järjesti vain kolme kilpailua, ennen kuin ISC sulki radan vuonna 2004. Michigan Speedwaylla ajettiin kaudelle 2007 ja Auto Club Speedwaylla, aiemmin California Speedway, kaudelle 2015.

Ensimmäinen merkittävä muutos tapahtui kaudella 2005. Ensimmäistä kertaa IRL:n historiassa kilpailuja järjestettiin tie- ja katuradoilla, kun kalenteriin oli lisätty katuratakilpailu Floridan St. Petersburgissa. Jatkoa seurasi, kun Sonoma- ja Watkins Glen, kaksi NASCARin maantierataa, lisättiin kalenteriin. Vuonna 2007 lisättiin Mid-Ohio Sports Car Course. Kun Champ Car World Series meni konkurssiin vuonna 2008, IndyCar-sarja otti osan heidän kilpailuistaan. Nämä ovat Long Beachin, Detroitin ja Toronton katukilpailut ja vuodesta 2016 alkaen Road America. Lisäksi ajettiin ajettiin maantiekilpailu Barber Motorsports Parkissa Alabaman Birminghamissa ja ovaalikilpailu Iowa Speedwaylla.

Toinen iso muutos tapahtui kaudella 2012. Vuonna 2011 sarja palasi ensimmäistä kertaa vuoden 2000 jälkeen Las Vegasin moottoriradalle. Sillä välin tämä rata oli kuitenkin rakennettu uudelleen NASCARia varten, ja kaarteiden aiempi 12 asteen kallistus oli nostettu jopa 20 asteeseen. Radan uusi muoto aiheutti sen, että autot ajoivat tiiviissä "pack racing" -muodostelmassa. Lisäksi tarjolla oli 5 miljoonan dollarin bonus, jos toisen sarjan tai kilpailulajin kuljettaja voittaa kilpailun, koska se olisi nykyisen alustan viimeinen kilpailu. Tähän kilpailuun osallistui ennätykselliset 34 autoa (vertailuna, Indy 500:n lähtöruudukko on rajoitettu 33 autoon). Pack racing, yhdessä suuren automäärän ja kokemattomien kuljettajien kanssa, aiheutti suuren onnettomuuden kilpailun 13. kierroksella. Sen seurauksena useita kuljettajia loukkaantui ja Indy 500:n hallitseva voittaja Dan Wheldon menetti henkensä. Tämä tapahtuma johti massiiviseen tiedotusvälineiden kritiikkiin avopyöräisten autojen ovaalikilpailuja kohtaan. Tämän seurauksena, ja myös edellisillä kausilla tapahtuneen katsojien asteittaisen menetyksen takia, kaikki ovaalikilpailut 1,5 mailin moottoriteillä, Texas Motor Speedwayta lukuunottamatta, poistettiin kalenterista. Ainoastaan Indianapolisin, Milwaukeen, Iowan, Teksasin ja Fontanan ​​ovaalikilpailut pysyivät mukana seuraavat kolme kautta. Sen sijaan enemmän kilpailuja pidettiin kaupungeissa, mukaan lukien Houston, Baltimore ja São Paulo. Seuraavina vuosina kalenteri vakiintui, kun Phoenixin, Poconon ja Gatewayn kilpailut palasivat huolimatta siitä, että Fontanan, Poconon, Phoenixin ja Milwaukeen kilpailut oli jo kertaalleen poistettu riittämättömän yleisön tai huonon järjestelyn vuoksi.

Kaudesta 2015 lähtien kalenteri on koostunut 1/3 ovaalikilpailusta, 1/3 pysyvien luonnollisten maantieratojen kilpailuista ja 1/3 väliaikaisten katuratojen kilpailuista suuremmissa kaupungeissa. Vuonna 2019 IndyCar-kilpailu järjestettiin ensimmäistä kertaa nykyisellä Formula 1 -radalla, "Indycar Classics" -kilpailussa Circuit of the Americas -radalla Austinissa, Teksasissa.

COVID-19-pandemian vuoksi USA:n liittovaltion hallitus asetti rajoituksia monille suurille tapahtumille ja tämä vaikutti kaudelle 2020 suunniteltuihin kilpailuihin. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1911, Indianapolis 500:ttä ei ajettu perinteiseen tapaan sunnuntaina ennen Kaatuneiden muistopäivää. Lisäksi perinteiset katukilpailut Long Beachillä, Detroitissa ja Torontossa peruutettiin. Kompensaationa tälle Road Americalla, Iowassa, Keski-Ohiossa ja Gatewaylla järjestettiin kaksipäiväinen tapahtuma. Kolmelle näistä neljästä kilparadasta tämä oli täysin uusi järjestely.

Tallit[muokkaa]

Talli Moottori Kotipaikka Perustettu
A. J. Foyt Enterprises Chevrolet Speedway, Indiana 1965
Andretti Autosport Honda Indianapolis, Indiana 1993
Arrow McLaren SP Chevrolet Indianapolis, Indiana 2001
Carlin Motorsport Chevrolet Delray Beach, Florida 1996
Chip Ganassi Racing Honda Indianapolis, Indiana 1990
Dale Coyne Racing Honda Plainfield, Illinois 1988
Ed Carpenter Racing Chevrolet Indianapolis, Indiana 2008
Meyer Shank Racing Honda Pataskala, Ohio 2012
Rahal Letterman Lanigan Racing Honda Brownsburg, Indiana 1991
Team Penske Chevrolet Mooresville, Pohjois-Carolina 1968

Mestaruuspistejärjestelmä[muokkaa]

Kuten muut hallintoelimet, IndyCar myöntää pisteitä sen mukaan, mille sijalle kuljettaja päätyy kilpailussa. Kilpailun voittaja saa 50 pistettä. Kolme parasta kuljettajaa erotetaan kymmenellä ja viidellä pisteellä. Neljännestä kymmenenteen sijalle sijoittuneet erotetaan toisistaan ​​kahdella pisteellä. Yhdestoista – kahdeskymmenesviides on erotettu yhdellä pisteellä. Kaikki muut kilpailun aloittaneet kuljettajat saavat viisi pistettä. Bonuspisteet jaetaan seuraavasti: jokaisessa kilpailussa (paitsi Indianapolisissa) yksi piste kuljettajalle joka ajaa paalulle, yksi piste kuljettajalle joka johtaa vähintään yhden kierroksen kilpailussa, ja kaksi lisäbonuspistettä kuljettajalle, joka johtaa useimmat kierrokset jokaisessa kilpailussa.

Indy 500:ssä sekä kauden viimeisessä kilpailussa jaetaan tuplapisteet. Mikäli kokonaispisteissä ensimmäisenä ja toisena olevien kuljettajien välinen ero on vain muutama pistettä, tällä tavalla saadaan viimeisen kilpailun jännitysmomenttia kasvatettua, mikä taas lisää katsojien määrää. Indy 500:ssä lajittelun yhdeksän kärkitiimiä palkitaan lisäpisteillä, joista paalupaikalle ajanut kuljettaja saa yhdeksän ja muut alenevasti pisteen erotuksella.

Kahden päälähdön tapahtumissa kumpanakin kisapäivänä on tarjolla lisäpiste nopeimman kierroksen ajaneelle kuljettajalle.[23]

Tasapelissä IndyCar-sarja määrittää mestarin osakilpailuvoittojen määrän perusteella. Jos tilanne on edelleen tasan, katsotaan montako toista sijaa, montako kolmatta jne., kunnes mestari on selvitetty. IndyCar-sarja soveltaa samaa järjestelmää muihin sijoituksiin kauden lopussa ja milloin tahansa kauden aikana.

Tilastot, taulukot[muokkaa]

Kun CART / Champ Car sulautettiin Indy Racing Leagueen vuonna 2008, IRL:n haltuun siirtyi myös kaikki henkinen omaisuus ja historialliset ennätykset.

Mestaruuskaudet[muokkaa]

Kausi Kuljettajien mestaruus Moottorivalmistajien mestaruus Vuoden tulokas Suosituin kuljettaja
Nimi Ikä Auton nro Talli Runko Moottori
19961 Flag of the United States.svg.png Scott Sharp 28 11 A. J. Foyt Enterprises Lola Ford-Cosworth ei myönnetty ei myönnetty ei myönnetty
Flag of the United States.svg.png Buzz Calkins 25 12 Bradley Motorsports Reynard Ford-Cosworth
1996–97 Flag of the United States.svg.png Tony Stewart 26 2 Team Menard G-Force Oldsmobile Oldsmobile Flag of the United States.svg.png Jim Guthrie Flag of the Netherlands.svg.png Arie Luyendyk
1998 Flag of Sweden.svg.png Kenny Bräck 32 14 A. J. Foyt Enterprises Dallara Oldsmobile Oldsmobile Flag of the United States.svg.png Robby Unser Flag of the Netherlands.svg.png Arie Luyendyk
1999 Flag of the United States.svg.png Greg Ray 33 2 Team Menard Dallara Oldsmobile Oldsmobile Flag of the United States.svg.png Scott Harrington Flag of Canada.svg.png Scott Goodyear
2000 Flag of the United States.svg.png Buddy Lazier 32 91 Hemelgarn Racing Dallara Oldsmobile Oldsmobile Flag of Brazil.svg.png Airton Daré Flag of the United States.svg.png Al Unser, Jr.
2001 Flag of the United States.svg.png Sam Hornish, Jr. 22 4 Panther Racing Dallara Oldsmobile Oldsmobile Flag of Brazil.svg.png Felipe Giaffone Flag of the United States.svg.png Sarah Fisher
2002 Flag of the United States.svg.png Sam Hornish, Jr. 23 4 Panther Racing Dallara Chevrolet Chevrolet Flag of France.svg.png Laurent Rédon Flag of the United States.svg.png Sarah Fisher
2003 Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon 23 9 Chip Ganassi Racing G-Force Toyota Toyota Flag of the United Kingdom.svg.png Dan Wheldon2 Flag of the United States.svg.png Sarah Fisher
2004 Flag of Brazil.svg.png Tony Kanaan 29 11 Andretti Green Racing Dallara Honda Honda Flag of Japan.svg.png Kosuke Matsuura Flag of the United States.svg.png Sam Hornish, Jr.
2005 Flag of the United Kingdom.svg.png Dan Wheldon 27 26 Andretti Green Racing Dallara Honda Honda Flag of the United States.svg.png Danica Patrick Flag of the United States.svg.png Danica Patrick
20063 Flag of the United States.svg.png Sam Hornish, Jr. 27 6 Penske Racing Dallara Honda ei myönnetty4 Flag of the United States.svg.png Marco Andretti Flag of the United States.svg.png Danica Patrick
2007 Flag of the United Kingdom.svg.png Dario Franchitti 34 27 Andretti Green Racing Dallara Honda Flag of the United States.svg.png Ryan Hunter-Reay Flag of the United States.svg.png Danica Patrick
2008 Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon 28 9 Chip Ganassi Racing Dallara Honda Flag of Japan.svg.png Hideki Mutoh Flag of the United States.svg.png Danica Patrick
2009 Flag of the United Kingdom.svg.png Dario Franchitti 36 10 Chip Ganassi Racing Dallara Honda Flag of Brazil.svg.png Raphael Matos Flag of the United States.svg.png Danica Patrick
2010 Flag of the United Kingdom.svg.png Dario Franchitti 37 10 Chip Ganassi Racing Dallara Honda Flag of the United Kingdom.svg.png Alex Lloyd Flag of the United States.svg.png Danica Patrick5
20116 Flag of the United Kingdom.svg.png Dario Franchitti 38 10 Chip Ganassi Racing Dallara Honda Flag of Canada.svg.png James Hinchcliffe Flag of the United Kingdom.svg.png Dan Wheldon7
2012 Flag of the United States.svg.png Ryan Hunter-Reay 31 28 Andretti Autosport Dallara Chevrolet Chevrolet Flag of France.svg.png Simon Pagenaud Flag of Canada.svg.png James Hinchcliffe
2013 Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon 33 9 Chip Ganassi Racing Dallara Honda Chevrolet Flag of France.svg.png Tristan Vautier Flag of Brazil.svg.png Tony Kanaan
2014 Flag of Australia.svg.png Will Power 33 12 Team Penske Dallara Chevrolet Chevrolet Flag of Colombia.svg.png Carlos Muñoz Flag of Colombia.svg.png Juan Pablo Montoya
2015 Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon8 35 9 Chip Ganassi Racing Dallara Chevrolet Chevrolet Flag of Colombia.svg.png Gabby Chaves Flag of the United Kingdom.svg.png Justin Wilson9
2016 Flag of France.svg.png Simon Pagenaud 32 22 Team Penske Dallara Chevrolet Chevrolet Flag of the United States.svg.png Alexander Rossi Flag of the United States.svg.png Bryan Clauson10
2017 Flag of the United States.svg.png Josef Newgarden 26 2 Team Penske Dallara Chevrolet Chevrolet Flag of the United Arab Emirates.svg.png Ed Jones Flag of the United States.svg.png Conor Daly
2018 Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon 38 9 Chip Ganassi Racing Dallara Honda Honda Flag of Canada.svg.png Robert Wickens Flag of Canada.svg.png James Hinchcliffe
2019 Flag of the United States.svg.png Josef Newgarden 28 2 Team Penske Dallara Chevrolet Honda Flag of Sweden.svg.png Felix Rosenqvist ei myönnetty
2020 Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon 40 9 Chip Ganassi Racing Dallara Honda Honda Flag of the Netherlands.svg.png Rinus VeeKay Flag of the United States.svg.png Alexander Rossi
  • 1 = Vuonna 1996 Scott Sharp ja Buzz Calkins olivat kauden lopussa tasapisteissä ja he jakoivat mestaruuden. Calkinsilla oli kaudelta yksi voitto, Sharpilla ei yhtään, mutta tasatilannetta koskevat säännöt eivät olleet vielä voimassa.
  • 2 = Vaikka kyseessä oli Scott Dixonin ensimmäinen vuosi IRL IndyCar -sarjassa ja hän voitti mestaruuden, häntä ei pidetty tulokkaana aikaisemman CART-kokemuksen vuoksi.
  • 3 = Vuonna 2006 Sam Hornish, Jr. ja Dan Wheldon olivat kauden lopussa tasapisteissä. Tällä kertaa IndyCarilla oli säännöt tilanteen ratkaisemiseen ja Hornish voitti mestaruuden, koska hänellä oli kaudella enemmän voittoja kuin Wheldonilla.
  • 4 = Vuosina 2006–2011 Honda oli sarjan ainoa moottorivalmistaja, joten moottorivalmistajien mestaruutta ei myönnetty tänä aikana.
  • 5 = Danica Patrick nimettiin suosituimmaksi kuljettajaksi viitenä peräkkäisenä vuotena.
  • 6 = Alun perin kauden 2011 oli tarkoitus päättyä Las Vegasissa, mutta Dan Wheldonin kuolemaan johtanut onnettomuus sai IndyCarin luopumaan kilpailusta. Pisteet palautettiin edellisen kilpailun jälkeiselle tasolle ja Franchitti voitti mestaruuden.
  • 7 = Myönnettiin postuumisti Dan Wheldonille, jäsenten äänestyksellä virallisella IndyCar Nation -sivustolla. Tämä oli ensimmäinen kerta kun osa-aikainen kuljettaja voitti palkinnon.
  • 8 = Dixon ja Juan Pablo Montoya olivat kauden päättyessä tasapisteissä. Dixon otti mestaruuden voitoin 3 vastaan 2.
  • 9 = Myönnettiin postuumisti Justin Wilsonille, jäsenten äänestyksellä virallisella IndyCar Nation -sivustolla. Tämä oli toinen kerta kun osa-aikainen kuljettaja voitti palkinnon.
  • 10 = Myönnettiin postuumisti Bryan Clausonille, jäsenten äänestyksellä virallisella IndyCar Nation -sivustolla. Tämä oli kolmas kerta kun osa-aikainen kuljettaja voitti palkinnon.

Kisatyyppien mestaruudet[muokkaa]

Vuodesta 2010 lähtien sarja alkoi kauden mestaruussarjan rinnalla myöntää mestaruuspokaaleja kahdelle alasarjalle. Eri kisatyypeille haluttiin luoda oma palkintonsa, kun sarja siirtyi ovaali- ja maantiekilpailujen jakautumisessa suhteeseen 50/50. Palkinnoilla luotiin tavoite osa-aikaisille kuljettajille ja niille, jotka kilpailivat mieluummin määrätyn tyyppisissä kilpailuissa. IndyCarin kaksi ensisijaista kisatyyppiä (ovaalikilpailut ja maantieajo) nimettiin amerikkalaisen autourheilun kuuluisuuksien, A.J. Foytin ja Mario Andrettiin mukaan.

Tämä järjestely luo myös kohtuullisen mahdollisuuden joukkueelle käyttää kahden kuljettajan palveluja yhden kauden tapahtumissa. Talli voi palkata erikseen ovaaaleille ja tie- / katuradoille erikoistuneet kuljettajat, jotka yhdessä keräisivät tallille sarjan kokonaispisteitä, kun he samaan aikaan ajaisivat omissa kisatyypeissään henkilökohtaisista pisteistä.

Katuradat kuuluvat osana maantieajo-kisatyyppiin. Vuodesta 2013 lähtien kisatyyppien mestaruus on menettänyt merkitystään.

Kausi A.J. Foyt
Oval Trophy
Mario Andretti
Road Course Trophy
2010 Flag of the United Kingdom.svg.png Dario Franchitti Flag of Australia.svg.png Will Power
2011 Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon Flag of Australia.svg.png Will Power
2012 Flag of the United States.svg.png Ryan Hunter-Reay Flag of Australia.svg.png Will Power
Aiempi A.J. Foyt Oval Trophy Aiempi Mario Andretti Road Course Trophy
2013 Flag of Brazil.svg.png Hélio Castroneves Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon
2014 Flag of Colombia.svg.png Juan Pablo Montoya Flag of Australia.svg.png Will Power
2015 Flag of Colombia.svg.png Juan Pablo Montoya Flag of Australia.svg.png Will Power
2016 Flag of the United States.svg.png Josef Newgarden Flag of France.svg.png Simon Pagenaud
2017 Flag of Brazil.svg.png Hélio Castroneves Flag of the United States.svg.png Josef Newgarden
2018 Flag of Australia.svg.png Will Power Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon
2019 Flag of France.svg.png Simon Pagenaud Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon
2020 Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon Flag of the United States.svg.png Josef Newgarden

Kuljettajien mestaruudet[muokkaa]

Nimi Mestaruuksia Kaudet
Flag of New Zealand.svg.png Scott Dixon 6 2003, 2008, 2013, 2015, 2018, 2020
Flag of the United Kingdom.svg.png Dario Franchitti 4 2007, 2009, 2010, 2011
Flag of the United States.svg.png Sam Hornish Jr. 3 2001, 2002, 2006
Flag of the United States.svg.png Josef Newgarden 2 2017, 2019
Flag of the United States.svg.png Scott Sharp 1 1996
Flag of the United States.svg.png Buzz Calkins 1996
Flag of the United States.svg.png Tony Stewart 1997
Flag of Sweden.svg.png Kenny Bräck 1998
Flag of the United States.svg.png Greg Ray 1999
Flag of the United States.svg.png Buddy Lazier 2000
Flag of Brazil.svg.png Tony Kanaan 2004
Flag of the United Kingdom.svg.png Dan Wheldon 2005
Flag of the United States.svg.png Ryan Hunter-Reay 2012
Flag of Australia.svg.png Will Power 2014
Flag of France.svg.png Simon Pagenaud 2016

Tallien mestaruudet[muokkaa]

Talli Mestaruuksia Kaudet
Chip Ganassi Racing 9 2003, 2008, 2009, 2010, 2011, 2013, 2015, 2018, 2020
Team Penske 5 2006, 2014, 2016, 2017, 2019
Andretti Autosport 4 2004, 2005, 2007, 2012
A. J. Foyt Enterprises 2 1996, 1998
Team Menard 1997, 1999
Panther Racing 2001, 2002
Bradley Motorsports 1 1996
Hemelgarn Racing 2000

Lähteet[muokkaa]

  1. Tony DiZinno: The divided 500: the 1996 Indy and U.S. 500s, 20 years later – NBC Sports, 26. toukokuu 2016. Viitattu: 6. helmikuu 2021.
  2. IndyCar Names NTT as IndyCar Series Title Sponsor, Official Technology Partner – Sports Video Group, 19. tammikuu 2019. Viitattu: 6. helmikuu 2021.
  3. IndyCar’s 2012 Chassis: Lessons Learned from the Car of Tomorrow – Blog IndyCar.com, 27. joulukuu 2010. Viitattu: 12. helmikuu 2021.
  4. Dallara named IndyCar chassis supplier for 2012 – Autoweek, 13. heinäkuu 2010. Viitattu: 12. helmikuu 2021.
  5. Marshall Pruett: INDYCAR: Aero Kit Discussions, Decisions Continue To Evolve – FOX Sports, 29. kesäkuu 2012. Viitattu: 12. helmikuu 2021.
  6. Tim Tuttle: Dallara DW12, named after the late Dan Wheldon, transformed IndyCar – Sports Illustrated, 17. lokakuu 2012. Viitattu: 14. helmikuu 2021.
  7. Aero kit development frozen for 2017; Series plans universal car in 2018 – INDYCAR, 14. syyskuu 2016. Viitattu: 14. helmikuu 2021.
  8. Mark Glendenning: IndyCar wants Indianapolis speed record beaten by 2016 – Autosport, 7. maaliskuu 2014. Viitattu: 14. helmikuu 2021.
  9. Exclusive IndyCar Supply Agreement Extended – XTrac, 12. lokakuu 2019. Viitattu: 20. helmikuu 2021.
  10. Craig Scarborough: Understanding the build and workings of the modern IndyCar – Motorsport Technology, 25. kesäkuu 2019. Viitattu: 24. helmikuu 2021.
  11. Dave Lewandowski: Faster than an IndyCar? Its computer instructions – IndyCar.com, 14. elokuu 2015. Viitattu: 24. helmikuu 2021.
  12. Sunoco Named Official Fuel, C-Store of Indy Racing League – CSP Magazine, 28. toukokuu 2010. Viitattu: 28. helmikuu 2021.
  13. Oldsmobile IRL Aurora V8: The power that drives the Indy Racing League – Autoworld, 29. maaliskuu 2001. Viitattu: 28. helmikuu 2021.
  14. IRL Engine Specifications Announced for 2000-2004 Seasons – Motorsport.com, 17. marraskuu 1998. Viitattu: 3. maaliskuu 2021.
  15. Chevrolet unveils its new 2002 Indy Racing engine – Autoweek, 4. lokakuu 2001. Viitattu: 3. maaliskuu 2021.
  16. Honda to Serve as Single IndyCar Engine Supplier in 2006 – Honda USA, Lehdistötiedote, 15. joulukuu 2005. Viitattu: 9. maaliskuu 2021.
  17. IRL: Series names Honda as sole engine supplier – Motorsport.com, 20. joulukuu 2005. Viitattu: 9. maaliskuu 2021.
  18. Leveling the playing field – Machine Design, 25. toukokuu 2006. Viitattu: 9. maaliskuu 2021.
  19. Tim Tuttle: The Lotus Struggle – Trackside at Indy 2012 – Road & Track, 14. toukokuu 2012. Viitattu: 11. maaliskuu 2021.
  20. Formula One and Indy Cars sports.stackexchange.com, 7.6.2015
  21. IndyCar Series car comparisons indycar.com
  22. Indy 500: How fast do the cars go? How long does the race last? All you need to know, express.co.uk, 28.5.2017
  23. Championship Points System – IndyCar Series, Viitattu: 21. maaliskuu 2021.